lauantai 28. toukokuuta 2016

Eiliselle päivälle arvosanaksi 10/10

Eilinen oli melkoinen monitoimipäivä, ponien kanssa säntäilyä koko päivän läpi. Juuri tippaakaan tämän tyytyväisempi en voisi olla, sillä kaikki kolme lellikkiponiani olivat eilen aivan loistavia - PH, Viivi ja Luna. ♥

Eilen tallilla pidettiin siis Ljosprinsin Muistokilpailu, leikkimielinen joukkuekilpailu jonka tarkoituksena on kunnioittaa Possu-ponin muistoa pitämällä porukalla hauskaa kaikkea muuta kuin vakavalla suhtautumisella. Kilpailu jakautuu kolmeen luokkaan joista jokainen kolmijäsenisen joukkueen jäsen sitten suorittaa oman osuutensa, osa-alueina taitoratsastus, agility sekä näppäryys. Viime vuonna vietiin Viivin kanssa suvereenisti agilityosuuden voitto, joten tänä vuonna uho oli luonnollisesti kova: Mummeli puolustaa kunniaansa!

Viivin vakiokampaus tämän jokaisiin agilitykinkereihin: Onnea tuova Viivisarvinen!

Agilityrataan kuului pujottelua, hyppyesteitä sekä lava jonka päälle piti nousta seisomaan. Viivi pääsi suorittamaan kahteen kertaan, ensin minun kanssani ja sitten Vapun kanssa. Aina välillä mummelin lainaaminen agilityradalle vieraammalle pilotille hieman hirvittää, kuumentuessaan poni nimittäin osaa ottaa pienillekin esteille sellaisia tiikeriloikkia että itkettää ja mikäli ihminen kehtaa yrittää jarrutella rallimummoa liikaa saattaa poni tarjota jopa hampaita sormille jotta päästäisiin taas kaasuttamaan. Nyt ei kuitenkaan paniikkia, Vappu kun on rellestänyt Viivin kanssa monet kerrat ennenkin sekä maasta että kärryiltä käsin, joten ei pelkoa siitä että turbomummon metkut olisivat tulleet yllätyksenä.


Pienen ponin edut: Pujotteluväleihin mahtuu mukavasti laukaten.

Tulipahan käyttöön tämäkin temppu joka hetki takaperin opeteltiin. Minulle mummeli tosin kehtasi muutaman sekunnin ajan väittää ettei muka hiffaisi kavioitaan siihen lavalle nyt kun namia ei ollutkaan tarjolla kesken radan, mutta Vapun kanssa poni onneksi alistui namittomaan kohtaloonsa ja kapusi hienosti paikalleen.



Niinhän siinä sitten kävi, että Viivi pisteli menemään niin vakuuttavasti että agilityosuudelta napsahti ykkössija Vapun kanssa ja kakkossija meikäläisen kanssa. Niin ne vain nuo nuoret, urheilulliset ja pitkäkoipiset pistelevät ponin kanssa menemään lujempaa kuin minä ponitäti-parka joka teen kuolemaa minuutin mittaisen kentällä pinkomisen jäljiltä. Tuplasijoitus siis Viivi Voittamattomalle näistä maisemista! 
Itse osallistuin Viivin kanssa örvelletyn agilityn lisäksi näppäryys-osuuteen vakiratsullani Lunalla, enkä muuten muista milloin tuo pyöreä pikkutamma olisi viimeksi ollut näin hauska ratsastaa! Luna lähti mukaan niin tunteella että alkuverryttelyistä asti nauratti, muori kun otti pikkiriikkiset esteet ja pujottelut aivan uskomattoman tosissaan ja puksutti menemään kuin kengurupallo. Poni oli hommassa mukana suorastaan niin fiiliksellä, että onnistui nappaamaan oman osuutensa ensimmäisen sijan. Siitä kun laskeskeltiin yhteen, niin meidän tyylikäs joukkue voitti myös koko muistokilpailun!



Viivi&Vappu Agilityn voitto+Joukkuekilpailun voitto

Luna&minä Näppäryyden voitto+Joukkuekilpailun voitto

Maailman kauneimmat afroneidot leijumassa yhteisillä saavutuksillaan. Siihen nähden että muistan aina muistutella kuinka en tykkää tammoista ja olen kaikin puolin ruunaihminen, niin nämä kaksi plussapalloa ovat kyllä niin korvaamattomia ettei sille löydy sanoja. Näistä neidoista löytyy aina silloin tällöin niin paljon samaa että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 
Kilpailu itsessään oli jälleen aivan huippumukava, ihmisillä oli hauskaa ja kaikkia kannustettiin tasaisesti. Mikä siinä on, että tällaisissa rennoissa hauskoissa leikkikilpailuissa kyllä toimii ja Lunan kanssa tipahtelee ruusukkeita, mutta sitten kun pitäisi tehdä tosissaan niin me unohdellaan radat ja loikitaan esteiden sekaan. Ehkä pitää vain hyväksyä tosiasiat ja pitäytyä ikuisesti leikkikisoissa. Vaihtaa lajia hevosuintiin. Eipähän olisi minkään sortin paineita!

Illalla lähdettiin kuskaamaan tuntihevosia laitumelle viikonlopuksi lomailemaan, ja meikäläinen tietysti nappasi itselleen siirrettäväksi Lunan. Muiden vuonojen lähdettyä jo aikaisemmin päädyttiinkin sitten kahdestaan Janeten kanssa ratsastamaan Luna ja Omppu-torinhevonen peltoon noin vartin matkan päähän tallilta. Lähdettiin kuitenkin varsin tiukalla aikataululla että ehdittäisiin laidunkiekan jälkeen vielä kauppaan ennen yhdeksää, joka meinasi luonnollisesti sitä että metsäpolulla hölköteltiin menemään sen mitä pystyi ja heti paremmalle tielle päästessä puksuteltiin laukaten eteenpäin. Uskomaton fiilis sinänsä, että vielä vuosi takaperin muistan jännittäneeni maastoilua todella paljon muutaman säikäyttäneen kokemuksen vuoksi, ja nyt maastossa pukkiherkäksi tiedetyllä ponilla ilman satulaa laukkaaminen metsätiellä on pelkästään hauskaa ja äärettömän rentouttavaa. Monet rauhalliset lenkit hyvässä seurassa sellaisella hevosella jonka kanssa luottamus on kunnossa ovat korjanneet uskomattoman paljon. 

Kerkesimme kauppaan, loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka oltaisiin lopetettu tähän, olisi päivästä jäänyt ihan huippuhyvä fiilis. Saatiin kuitenkin kuningasidea lähteä vielä iltapuhteiksi maastoilemaan nuorilla oreilla laiduntarkastuksen ohella. Eipä siinä muuten mitään, mutta PH'n kanssa oli maastoiltu vain pariin otteeseen taluttajan kanssa, Sällillä ei lainkaan ja talutettuna matkaan lähtenyt Voimakin oli käppäillyt vieraassa maastossa vain pari hassua kertaa aikaisemmin. 
Laitumelle päästessä vastassa odotti kolme ötököiden kiusaamaa oripoikaa joita pääsy vähemmän öttiäisten riivaamaan paikkaan ja ihmisten tarjoama rapsuttelupalvelu eivät tuntuneet lainkaan haittaavan.


Sällin käyttäessä PH'n aikaisemmin käyttämää Freeform-satulaa, otettiin tällä kertaa Pölvästille kokeiluun Barefoot-merkkinen rungoton koulusatula. Freeformia suosin edelleen, mutta ei tuokaan loppujen lopuksi ollut lainkaan niin epämiellyttävä kuin olin pelännyt, vaikka olo onkin kuin munakupissa istuisi. 


Suoraan poikien laitumelta lähtee tälläinen mukava pikkuinen metsätie jossa ei ole pelkoa autoista tai vastaantulijoista. Ideaali reitti nuorten hevosten ensimmäisille maastoreissuille!



Kokonaisuudessaan ehkä hurjan kymmenen minuutin mittainen lenkki onnistui niin mallikkaasti ettei juurikaan paremmasta väliä. PH kulki reippaasti ja kyselemättä niin jonon ensimmäisenä kuin Sällin peesissäkin, eikä edes harkinnut näkevänsä mörköjä tai tekevänsä mitään luvatonta. Osaisin nimetä heittämällä pitkän listan aikuisia koulutettuja hevosia joilla maastoilua jännittäisin kymmenesti enemmän kuin tämän leppoisan lehmäeläimen kanssa tallustelua. Sälli ja Vote käyttäytyivät yhtälailla mallikkaasti, varmistaen sen että tällaisia lenkkejä tehtäisiin varmasti kesän mittaan moneen kertaan uudestaankin.


Tänään muuten huippuhieno putki senkun jatkui! Viivi toimitti kärryineen palvelusta Miralle joka on ottanut asiakseen houkutella äitiään takaisin hevosen selkään tai rattailla, kukapa hommaan parempi kuin pieni ja pomminvarma ponimuori. Omalle kontolle jäi siis liikutuksen puolesta pelkkä PH, jonka kanssa suunnattiin eilisen innostamana heti uudelle maastolenkille. Entistä maltillisempi ja rennompi ratsunalku, jopa siinä määrin että tänään otettiin mukaan maastossa ensimmäinen ravipätkä, täysin ilman ongelmia. Nopean lenkin jälkeen koko poni läträttiin sellaisella hyönteiskarkotearsenaalilla että luulisi pitävät karhut ja kirahvitkin loitolla: Ensin tavan ötökkäsumutetta itikoiden karkoitukseen, reilusti Porcivetiä pitämään paarmat loitolla ja sitten vielä liioiteltu tummelikuorrutus hyttysten syömiin nivusiin. Josko tällä poni selviäisi taas huomiseen? Pakko todeta sekin, että vielä viime kesänä suihkepulloja jännittänyt nuoriherra seisoo nyt kuin tatti paikallaan suihkittavana. Jes!

Ensi viikon odotuslistalle voisinkin toiveikkaana laittaa seuraavat: 
-Hööksiltä puolen vuoden ajan odoteltu ja ostateltu, kuukausi takaperin varattu ja kaikkea muuta kuin kärsivällisesti odoteltu uusi kypärä saapunee viimein ensiviikolla, haaveilen nimittäin pääseväni eroon yli puoli vuotta kestäneestä melkein sopivien lainakypäröiden kierteestä. 
- PH'n laitumelle hukkaama riimu löytää tiensä takaisin keskuusteemme!

perjantai 27. toukokuuta 2016

Ljosprins


Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta yhden elämäni merkittävimmän hevosen poismenosta, mikäpä siis parempi päivä lämmöllä muistella vanhaa herrasmiestä jonka ansiosta palasin takaisin hevosten pariin.

Lapsesta asti uhosin aina lempirodukseni vuonohevosen, siitäkin huolimatta että ensimmäiseen yhdeksääntoista vuoteen mahtui tasan yksi ainokainen kontakti kyseisen rotuiseen hevoseen. Äidille suunnatut vonkunat vuonohevosen tai edes keltaisen eestinponin ostamisesta menivät tosin hukkaan ja perheeseen liittyikin myöhemmin suomenhevonen. Tästäkään ainoasta lapsuusajan vuonohevoskokemuksesta minulla ei ole sen kummoisempaa muistikuvaa, vain äitini filmikameralla näpsimät muutamat valokuvat.


Ilmeisesti se vuonohevosten perään mourunneen kakaran ensikohtaaminen keltaisen ponin kanssa oli suorastaan valokuvaamisen arvoinen asia, vaikka en tiedä koskaan nähneeni itsestäni valokuvia ensimmäisen oman hevoseni Loukun tai ratsastuskouluaikojen suosikkiponini Eetun kanssa. Ikävuosia taisi olla kymmenen pintaan tämän kuvan ottoaikoihin kun kävin yhden kerran irtotunnilla Anjalan ratsutilalla jossa sain tunnille vuonohevostamma Furubäcks Samban. Tämä kerta jäikin ainoaksi ennenkuin yläasteen alkupuolella lopetin ratsastuksen lähes täysin. Ehkä kerran vuoteen tai kahteen saatoin käydä katsastamassa äitini hevosia yhden maastolenkin verran, mutta muuten hevoset jäivät täysin taka-alalle aika-arvioni mukaan noin seitsemäksi vuodeksi.



Kun muutaman mutkan kautta päädyin takaisin hevosten pariin kaksi ja puoli vuotta sitten, oli kohde selvä. Olin tutustunut joitain kuukausia aikaisemmin toisen harrastuksen kautta Janetteen, jonka tallilla asui tuohon aikaan kahdeksan vuonohevosta, eikä matkakaan ollut pitkä. Suunta siis Aitotallille, ja sille tielle jäin ensimmäisestä päivästä lähtien. Ensimmäinen hevonen johon tallilla tutustuin jännityksestä jäykkänä (johonkin se katosi mystisesti, se lapsuusvuosien tyhmänrohkeus, ja tilalla täti-ihmisen alkukantainen tippumiskammo ja hurjan pörröisen ponipalleron pelko) oli Possu. Talvikarvassaan pörheä, pitkän otsatukan takaa kurkisteleva uskomattoman pitkäpinnainen vuonohevonen, joka laahusti kuuliaisena mukanani talliin ja nuokkui paikoillaan samalla kun meikäläinen sovitteli satulaa takaperin ja suitsia ylösalaisin pitkän varustamistauon jäljiltä. Vasta siinä kohtaa kun tallustelin jo lumisessa metsässä kyseisen herrasmiesponin selässä Janeten ja Pullan vanavedessä, sain ohimennen kuulla että tämä kyseinen lehmänhermoinen Possu-poni oli se sama tallin kotisivuilla mainostettu Josse, kansallista valjakkoa kilpaillut kilpaponi ja Suomen mittakaavalla hurjan määrän jälkeläisiä saanut vuonohevossiitosori. Tuskin tarvitsee edes mainita, että orit saati oman tallin harjoituskisoja korkeammalla skabanneet nelijalkaiset eivät olleet minulle missään määrin tuttu asia. Possun turvin pitkään tauolla ollut harrastus sai kuitenkin juuri sen turvallisuuden tunteen jonka se jatkuakseen tarvitsi, sillä kotioloissa täysin lehmänhermoinen iäkäs herrasmies salli uudelleen aloittelevan kömpelön ponitädin hölmöilyt kertaakaan kyseenalaistamatta. Erityisen hyvin mieleeni jäivät Possun kanssa viettämästäni keväästä lukuisat ilman satulaa suoritetut maastolenkit tallia ympäröivässä metsässä, pitkin ohjin ponien tahtiin harhaillen.


Possun kautta sain myös ensimmäisen kosketukseni valjakkoajoon, niin itse ohjaksissa, groomin penkillä kuin kisahoitajanakin. Laji ei ollut minulta tuttu edes nimeltään, ennen kuin kaksi päivää Possuun tutustumisen jälkeen löysin itseni Urjalasta Keilakunkku-tarkkuusajokilpailusta groomin ja kisahoitajan roolista. Minulle ajaminen oli aikaisemmin ollut entisellä suomenhevosravurilla koppakärryillä pitkin hiekkateitä köröttelyä, jonka vuoksi lajin monipuolisuus ja näyttävyys vei kevyesti mennessään. Tämän vuoksi saatuani Viivin itselleni joitakin kuukausia Possun poismenon jälkeen oli suunnitelma selvä - entinen raviponi saisi lähteä valtaamaan uutta alaa ja tutustumaan kanssani valjakkoajoon. 


Possu oli hevonen, jolle koen olevani velkaa koko nykyisen ratsastusharrastukseni siitä huolimatta että ehdin tuntea sen vain joitakin kuukausia. Luotettavan vanhan orin selässä ja vaunuilla arkakin ponitäti uskalsi kokeilla monet uudet asiat ja muistutella mieleen jo ennestään tutut. Possun kanssa kerätty itseluottamus mahdollisti myös sen, että uskaltauduin Lunan rattiin siitä huolimatta että pohjattoman kiltti pörrötukkainen pikkutamma omasi kyseenalaisen maineen erityisesti esteillä ja maastossa esitellyistä pompuista ja pukkiloikista. Lunan kanssa onkin koettu sitten esimerkiksi elämäni ensimmäiset kisat niin kotona kuin ulkopuolellakin, koulussa ja esteillä, ja yhteistyötunteja kyseisen leidin kanssa lienee koossa jo satoja. Tämän vuoksi siitä päivästä lähtien kun Teivon klinikan eläinlääkäri määräsi ohutsuolen kiertymästä aiheutuneesta ähkystä kärsineen urheasti taistelleen tallimme kiistattoman kuninkaan lopetettavaksi ja palasimme takaisin kotiin vanhaa poikaa hautaamaan, oli ajatus hyvin selkeä. Minä tahdon hevosen, jonka kanssa voin kokea samanlaisia asioita kuin Possun ja Lunan kanssa, sen sellaisen "elämäni hevosen" joista kuulee puhuttavan. Sellaisen jonka kanssa harrastaminen on hauskaa, monipuolista ja mielekästä.

Steinskogens Ljos
i. Ljosprins e.Levisens Luna
Jonain kauniina päivänä vielä toivottavasti vanhempiensa kaltainen kultainen hyvän mielen hevonen. Sitä odotellessa.

torstai 26. toukokuuta 2016

PH pellossa ja Viivi töissä: Tasan ei mene nallekarkit

Kuten eilen uhkailin, PH saatiin tänään aikaiseksi kuskata laitumelle poikamieslaumansa kanssa. Kuvasaastetta löytyy luonnollisesti enemmän kuin kukaan täysipäinen jaksaa selata, mutta se minulle sallittakoon. 
Ennen lähtöä kuristettiin poika painomittanauhan sisään, tuloksena melko miehinen 458kg. Siinä määrin ihan lohdullinen tulos, että vuosi sitten PH selvästi pienempänä ja lihaksettomampana painoi 455kg, joten ehkäpä pelkän painon lisääntymisen sijaan läskiä on korvaantunut lihaksella kun painon kilomääräinen nousu on noinkin pieni? Lastauskin sujui paremmin kuin olin uskaltanut unelmoida vaikka edelliset lastausharjoitukset sujuivatkin nappiin, ja pikku jäppinen marssi traileriin ensimmäisellä yrittämällä sen kummempia draamoja aiheesta ottamatta. Perillä autossa kyllä odotteli jälleen se tuttu hätäillessään itsensä mustaksi hionnut paniikkiponi, mutta josko ajan ja matkustuskokemuksen myötä sekin hieman helpottaisi.
Matkustusmuotona vartin ajomatkan päässä tallilta sijaitsevalle laitumelle toimi tosiaan yhden hevosen traileri, joka tarkoitti tietenkin sitä että pojat kuskattiin peltoon yksi kerrallaan. PH sai joukon vanhimpana ja jo laitumeen viime kesänä tutustuneena kunnian olla ensimmäinen matkaan lähtijä.

Kavereiden kyytiä odotellessa kierrettiin tutkimassa laitumen aidat, korjailemassa ne muutamat kohdat joista langat olivat löystyneet tai eristimet valuneet ja ihan vain nautiskelemassa maukkaita puskia ajanvietteeksi.

PH'n tavaramerkki, kumiankka-riimu! Minulle tämä on pyhä esine, PH'n ensimmäinen ikioma varuste sekä ensimmäinen ponille ostamani asia historialliseen aikaan jolloin olin vasta mankunut sen hoitoponikseni.

Ensin PH'n tutuista tarhakavereista saapui laitumelle 2-vuotias suomenhevosori Loimihaan Voima, joka liittyi joukon jatkoksi viime laidunkauden jälkeen. Pojat tuottivat kamerat tanassa odottaville kuvaajille melkoisen pettymyksen keskittymällä 90% ajasta pelkkään nurmikon leikkaamiseen, mutta jäi filmille onneksi muutama sellainenkin kuva joista voisi kuvitella poikien riehuneenkin hieman.










Oikeasti nämä puppelipojat lähinnä laidunsivat kuin ikivanhat ruunat omalla takapihalla. Poseerasivat sentään muutamaan otokseen.








Tässä kohtaa kuulosteltiin trailerin kolinaa laitumelle johtavalla metsätiellä sen verran terhakkaana että taisivat pojat tietää että trion viimeinen jäsen oli viittä vaille parkissa.

Äkkiä portille Sälliä vastaan!

Viimeisenä joukkoon lisättiin siis PH'n pitkäaikaisin poikakaveri, 3-vuotias suomenhevosori Kivimetsän Tähti. Sällin tulo laittoi onneksi laiskureiden kinttuihin sen verran vipinää että päästiin näkemään jopa muutama säälittävä pukkiloikka sekä pari pinkaisua laitumen päästä päähän.


Sällillä on asenne kohdillaan!


Vaikka Vote kehtasikin lyllertää tielle juuri kesken PH'n upean notkeuden taidonnäytteen, tämä kuva pääsi seulasta läpi ihan jo siitä hyvästä että katsokaa nyt tuota pyllyä ja piskuista töröhäntää!

PH rakastaa!

Sälli ei.













PH saa nyt totutella jälleen laidunelämään ennenkuin otetaan ohjelmaan kevyet maastolenkit laitumelta käsin sekä ratsastelu viereisellä tyhjällä laidunlohkolla. Elelen toivossa ettei poni syö itseään jumalattoman lihavaksi, vaikka jonkinlaista pallomahaa lienee väkisinkin odotettavissa.

Siinä missä PH pääsi kaikkea muuta kuin ansaitulle kesälomalle, Viivi-mummelille moinen luksus on vasta päiväunen tasolla. Tänäänkin mummo-reppana joutui töihin suoraan aamupalapöydästä, vaikka mieli olisi selvästi tehnyt jäädä vielä heinille. Päivän ohjelmaan kuului siis tallivierailu 20 tarhaikäisen lapsen ryhmältä hoitajineen, ja esittelyponien pestin olivat saaneet Viivi, Luna ja Terttu. Viivi sai sentään jäädä talliin aamuheiniään mässyttämään saatuaan valjaat valmiiksi niskaansa, ja meikäläinen suuntasi alkuun ulos avustamaan Lunan kanssa harjaamista kokeilevia päiväkotilaisia Janeten pyörittäessä vieressä samaa rumbaa Tertulla. Tämän ohjelmanumeron jälkeen Viivi sai astua estradille, sillä pitihän lasten päästä kokeilemaan muutakin kuin pelkkää harjailua. Lunan toimiessa pitkäpinnaisena talutusratsuna Viivi kyyditsi halukkaita kärryjensä kyydissä - ja niitä halukkaitahan löytyi kun kahdenkymmenen lapsen ryhmästä suurin osa tahtoi kärryn kyytiin kahdesta neljään kertaan. 
Viivi hoiti työnsä talutusponina tapansa mukaan moitteettomasti. Kärryssä mekastavat lapset eivät saaneet ponia edes kääntämään korvaansa, ja kahdenkymmenen hengen kajauttama I-ha-haa laulu ei saanut aikaiseksi sen kummempaa reaktiota. Kyllä vain tuo poni tietää milloin ollaan töissä ja alistuu silloin asiakaspalveluun. 
Kärryteltyään kaikki halukkaat useampaan kertaan kenttää ympäri mummoponi sai poistua hyvin ansaitulle piknikille tuoretta ruohoa järsimään. Pakko silti todeta että jokin ruuvi tuolta eläimeltä on tipahtanut, sillä siinä kohtaa kun lähdin noutamaan mummelia mini-laitumeltaan takaisin ensimmäiseen kutsuhuutoon vastaukseksi tuli innokas röhkäisy ja portille ravaava poni. Millainen shetlanninponi poistuu vapaaehtoisesti ruuan ääreltä, kysympä vaan?