perjantai 27. toukokuuta 2016

Ljosprins


Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta yhden elämäni merkittävimmän hevosen poismenosta, mikäpä siis parempi päivä lämmöllä muistella vanhaa herrasmiestä jonka ansiosta palasin takaisin hevosten pariin.

Lapsesta asti uhosin aina lempirodukseni vuonohevosen, siitäkin huolimatta että ensimmäiseen yhdeksääntoista vuoteen mahtui tasan yksi ainokainen kontakti kyseisen rotuiseen hevoseen. Äidille suunnatut vonkunat vuonohevosen tai edes keltaisen eestinponin ostamisesta menivät tosin hukkaan ja perheeseen liittyikin myöhemmin suomenhevonen. Tästäkään ainoasta lapsuusajan vuonohevoskokemuksesta minulla ei ole sen kummoisempaa muistikuvaa, vain äitini filmikameralla näpsimät muutamat valokuvat.


Ilmeisesti se vuonohevosten perään mourunneen kakaran ensikohtaaminen keltaisen ponin kanssa oli suorastaan valokuvaamisen arvoinen asia, vaikka en tiedä koskaan nähneeni itsestäni valokuvia ensimmäisen oman hevoseni Loukun tai ratsastuskouluaikojen suosikkiponini Eetun kanssa. Ikävuosia taisi olla kymmenen pintaan tämän kuvan ottoaikoihin kun kävin yhden kerran irtotunnilla Anjalan ratsutilalla jossa sain tunnille vuonohevostamma Furubäcks Samban. Tämä kerta jäikin ainoaksi ennenkuin yläasteen alkupuolella lopetin ratsastuksen lähes täysin. Ehkä kerran vuoteen tai kahteen saatoin käydä katsastamassa äitini hevosia yhden maastolenkin verran, mutta muuten hevoset jäivät täysin taka-alalle aika-arvioni mukaan noin seitsemäksi vuodeksi.



Kun muutaman mutkan kautta päädyin takaisin hevosten pariin kaksi ja puoli vuotta sitten, oli kohde selvä. Olin tutustunut joitain kuukausia aikaisemmin toisen harrastuksen kautta Janetteen, jonka tallilla asui tuohon aikaan kahdeksan vuonohevosta, eikä matkakaan ollut pitkä. Suunta siis Aitotallille, ja sille tielle jäin ensimmäisestä päivästä lähtien. Ensimmäinen hevonen johon tallilla tutustuin jännityksestä jäykkänä (johonkin se katosi mystisesti, se lapsuusvuosien tyhmänrohkeus, ja tilalla täti-ihmisen alkukantainen tippumiskammo ja hurjan pörröisen ponipalleron pelko) oli Possu. Talvikarvassaan pörheä, pitkän otsatukan takaa kurkisteleva uskomattoman pitkäpinnainen vuonohevonen, joka laahusti kuuliaisena mukanani talliin ja nuokkui paikoillaan samalla kun meikäläinen sovitteli satulaa takaperin ja suitsia ylösalaisin pitkän varustamistauon jäljiltä. Vasta siinä kohtaa kun tallustelin jo lumisessa metsässä kyseisen herrasmiesponin selässä Janeten ja Pullan vanavedessä, sain ohimennen kuulla että tämä kyseinen lehmänhermoinen Possu-poni oli se sama tallin kotisivuilla mainostettu Josse, kansallista valjakkoa kilpaillut kilpaponi ja Suomen mittakaavalla hurjan määrän jälkeläisiä saanut vuonohevossiitosori. Tuskin tarvitsee edes mainita, että orit saati oman tallin harjoituskisoja korkeammalla skabanneet nelijalkaiset eivät olleet minulle missään määrin tuttu asia. Possun turvin pitkään tauolla ollut harrastus sai kuitenkin juuri sen turvallisuuden tunteen jonka se jatkuakseen tarvitsi, sillä kotioloissa täysin lehmänhermoinen iäkäs herrasmies salli uudelleen aloittelevan kömpelön ponitädin hölmöilyt kertaakaan kyseenalaistamatta. Erityisen hyvin mieleeni jäivät Possun kanssa viettämästäni keväästä lukuisat ilman satulaa suoritetut maastolenkit tallia ympäröivässä metsässä, pitkin ohjin ponien tahtiin harhaillen.


Possun kautta sain myös ensimmäisen kosketukseni valjakkoajoon, niin itse ohjaksissa, groomin penkillä kuin kisahoitajanakin. Laji ei ollut minulta tuttu edes nimeltään, ennen kuin kaksi päivää Possuun tutustumisen jälkeen löysin itseni Urjalasta Keilakunkku-tarkkuusajokilpailusta groomin ja kisahoitajan roolista. Minulle ajaminen oli aikaisemmin ollut entisellä suomenhevosravurilla koppakärryillä pitkin hiekkateitä köröttelyä, jonka vuoksi lajin monipuolisuus ja näyttävyys vei kevyesti mennessään. Tämän vuoksi saatuani Viivin itselleni joitakin kuukausia Possun poismenon jälkeen oli suunnitelma selvä - entinen raviponi saisi lähteä valtaamaan uutta alaa ja tutustumaan kanssani valjakkoajoon. 


Possu oli hevonen, jolle koen olevani velkaa koko nykyisen ratsastusharrastukseni siitä huolimatta että ehdin tuntea sen vain joitakin kuukausia. Luotettavan vanhan orin selässä ja vaunuilla arkakin ponitäti uskalsi kokeilla monet uudet asiat ja muistutella mieleen jo ennestään tutut. Possun kanssa kerätty itseluottamus mahdollisti myös sen, että uskaltauduin Lunan rattiin siitä huolimatta että pohjattoman kiltti pörrötukkainen pikkutamma omasi kyseenalaisen maineen erityisesti esteillä ja maastossa esitellyistä pompuista ja pukkiloikista. Lunan kanssa onkin koettu sitten esimerkiksi elämäni ensimmäiset kisat niin kotona kuin ulkopuolellakin, koulussa ja esteillä, ja yhteistyötunteja kyseisen leidin kanssa lienee koossa jo satoja. Tämän vuoksi siitä päivästä lähtien kun Teivon klinikan eläinlääkäri määräsi ohutsuolen kiertymästä aiheutuneesta ähkystä kärsineen urheasti taistelleen tallimme kiistattoman kuninkaan lopetettavaksi ja palasimme takaisin kotiin vanhaa poikaa hautaamaan, oli ajatus hyvin selkeä. Minä tahdon hevosen, jonka kanssa voin kokea samanlaisia asioita kuin Possun ja Lunan kanssa, sen sellaisen "elämäni hevosen" joista kuulee puhuttavan. Sellaisen jonka kanssa harrastaminen on hauskaa, monipuolista ja mielekästä.

Steinskogens Ljos
i. Ljosprins e.Levisens Luna
Jonain kauniina päivänä vielä toivottavasti vanhempiensa kaltainen kultainen hyvän mielen hevonen. Sitä odotellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti