keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Possunpoika sairastaa, häntä hellikäämme

Ei se viime postauksen lopussa mainittu PH'n tukkijalka ollut sitten mennyt yön aikana paremmaksi, vaan päin vastoin, joten nyt onkin sopiva väli ponin sairaslomakuulumisille.

Maanantaina poni tosiaan löytyi illalla laitumelta oikea etujalka näkyvästi polvesta alaspäin turvonneena. Kylmäiltiin vesien täyttöä varten mukaan otetun vesikuution avulla koipea puolisen tuntia, jolloin poika tuntui selvästi piristyvän liikuttamaan jalkaa taas paremmin. Käytökseltään poni oli täysin oma itsensä, rasittavan sosiaalinen kaikkeenosallistuja turpa taskussa, hupussa ja vesiletkussa. Päätettiin siis jättää PH vielä yön yli peltoon, sillä tutun orilaumansa kanssa tuo olisi todennäköisemmin rauhallisempi kuin tallille karsinaan tai sairastarhaan yksin joutuessaan, muksu kun on varsin laumaansa vahtivainen luonne. Tässä kohtaa ykkösepäily oli venähdys kiitos nuorten orien reippaiden riehumisleikkien.

Aamulla palattiin poikaa tarkistamaan heti aamusta varmuuden vuoksi trailerin kanssa, ja heti ensivilkaisulla tiedettiin että kersa saa lähteä kotiin koipeaan parantelemaan. Jalka oli turvonnut entisestään, tällä kertaa ylös kainaloon asti, ja selvästi apeaksi ja väsyneeksi käynyt poni liikkui varsin vaivalloisesti. Tässä kohtaa mainittakoon myös se että mokomat Sälli ja Voima olivat tyynesti toteuttaneet hevosen klassista laumamentaliteettia ja jättäneet haavoittuneen pärjäämään keskenään villipetojen ruuaksi ja itse poistuneet toiseen päähän laidunta köpöttävästä kaverista välittämättä. Hävetkää, eläimellistä luontoanne seuraavat räkäpäät!

Ensin jalka tutkittiin uudemman kerran läpi laitumella, etsittiin vielä kertaalleen minkäänlaista kosketusarkuutta, haavaa tai muuta selkeää ulkoista vammaa. Ontumisestaan huolimattaanhan PH ei ollut missään kohtaa aristanut kosketusta, vaan jalkaa sai puristella ja tökkiä miten tykkäsi, ja samalla linjalla jatkettiin. Jalkaa kylmäiltiin taas laitumella ponin olon helpottamiseksi vartin verran, ja siinä sivussa konsultoitiin puhelimen välityksellä tuttua eläinlääkäriä. Tässä kohtaa todennäköisimmäksi diagnoosiarvaukseksi alkoi muodostua kyykäärmeen purema ja siitä johtunut allerginen reaktio. Pistohaavoja jalasta ei ole löytynyt, mutta sellaiset turpoavat varsin nopeasti umpeen ja katoavat karvan sekaan. Sitten poika autoon hämmentävän nopeasti siihen nähden miten huono PH on normaalisti lastautumaan muualla kuin kotitallilla, ja koppero kiinni.


Ponin kuljettaminen tuntui vähintäänkin epäreilulta sillä jalka oli selvästi todella kipeä ja PH pelkää trailerimatkailua kuollakseen. Laitumelta oli kuitenkin pakko poistua, joten minkäs teit. Matka ei kuitenkaan ole hurjan pitkä, alle viidentoista minuutin, ja kotona mahdollisuudet hoitaa ja valvoa huomattavan paljon paremmat. 


Kun poju sitten könkkäsi lyhyen ajon jäljiltä trailerista talliin, oli näky suhteellisen järkyttävä. Rintakehä ja vatsa hiestä mustana, naama kuin pandalla ja hikeä ihan oikeasti tippui noroina. Yhdistelmä jännittävää kuljetustilannetta ja särkevää jalkaa onnistui laukaisemaan ponissa lievän shokin, ja seuraavan tunnin ajan hoidettiinkin jalan ohella apaattisena tärisevän ja lammikoita hikoavan nautaeläimen sielunelämää. Pahimmat hiet sienellä pois, fleece-verkkoloimi niskaan, ja jalkaa uudestaan kylmäämään. Kipulääkkeen liotessa rehuannokseen mitattiin lämpö, tuloksena 38,6 eli ei kummoinenkaan ihme että ponin olo oli kurja. 




Kylmäyksen ja lämpötilan tasautumisen myötä PH alkoi taas hieman heräillä omaksi itsekseen, kiinnittää huomiota ja seurustella. Tähän kun lisättiin vadillinen Flunixinillä maustettua rehua ja lepokarsina jännästä paikasta josta pääsi seurailemaan naapurikarsinan pupuja sekä ikkunan kautta tammapihaton elämää, alkoi poni esittää selkeitä kohenemisen merkkejä olossaan. Puolen tunnin kuluttua karsinassa touhotti jo hirveällä innolla ruohoa ja heinää poskeensa pistävä poninuori joka reagoi seuraan täysin normaalisti ja avusti karsinansa siivouksessa aivan liikaa, haistelemalla erikseen jokaisen talikollisen ja seisoessa lantakärryn ja siivoajan välissä jokaisesta ilmansuunnasta katsottuna. 

Tässä kohtaa Pölvästin uskalsi jo jättää itsekseen koipeaan potemaan, ja Viivi-muori sai astua estradille. Mummeli koki itsensä vähintäänkin epäreilusti orjuutetuksi siinä kohtaa kun tajusi joutuvansa töihin rasittavan blondin orhirakastajansa eteen eikä suinkaan omaksi ilokseen, mutta onneksi Viivillekin saatiin kaupattua diilistä muutama positiivinen puoli. Mummoponille siis kärry perään ja lenkille, toisena kyytiläisenä epäonninen operaatioon mukaan joutunut TET-harjoittelija Karoliina. Kruisailtiin riimulla ajossa oikein hyvin viihtyvä Viibert noin kilometrin päähän tallista, ja vapautettiin sitten poni kärryineen trimmaamaan tienlaitoja. Parhautta on poni jonka voi oikeasti päästää maastossa vapaaksi ruohostamaan, vaikka sitten kärryt perässä!


Matka takaisin tallille kuljettiin keräten ruohoa ja koivunoksia kahden täyden jätesäkillisen verran, siirtäen siinä sivussa ruohoa mussuttavaa ponia aina seuraava kymmenen metriä eteenpäin kun edellinen kohta alkoi olla sopivista ruohotupoista ja voikukanlehdistä kynitty. Viivin ilme oli näkemisen arvoinen kun ihmiset kehtasivat välillä käydä nyhtämässä hyviä ruohotuppoja käytännössä katsoen mummon nenän edestä, ja arvoisalle rahtijuhtamummelille syöttelyn sijaan herkut tungettiinkin jätesäkkeihin. Vienee aikaa ennenkuin saan tämän loukkauksen anteeksi. 
Mummo orjaili ruohokuorman tallilla laitumelta riistetyn salarakkaansa ateriointitarkoituksiin ja pääsi nopean pesun kautta takaisin tarhaan. Tässä kohtaa PH oli jo kipulääkkeen vaikutuksen alaisena niin tuskaisen piristynyt että tallissa karsinanseinät ryskyivät laumaansa kaipaavan tättähäärän jäätyä yksin sisälle muiden hevosten poistuttua töihin, joten ei muuta kuin poni pihalle ja sairastarhaa rajaamaan. Aitasin siis PH'n tutun tarhan etualasta pojalle pikkuisen pläntin jossa ei ole tilaa juoksenteluille vaikka naapuritarhan tuntihevosvuonot ottaisivatkin välillä rimpsoja keskenään, ja ulos päästyään poni rauhoittuikin silmissä. Naapuritarhan menon katselu kelpasi tekemiseksi ja ruoho maistui, jalalle varattiin jo selvästi enemmän painoa ja tyhjää vesivatia nakeltiin pitkin tarhaa ajankuluksi. Selkeitä hengissä selviytymisen merkkejä.

Illan tullen PH voi jo huomattavan paljon paremmin, turvotus näkyvästi vähentyneenä ja käytöksen puolesta täysin omana itsenään. Muunmuassa iltakylmäämisen yhteydessä kakara nappasi vesiletkun suuhunsa, käänsi sen ensin naamaani, heitti sen sitten syliisi ja jäi tyytyväisenä nyökyttelemään päätään ylähuuli törössä kiroamistani kuunnellen. Jep, oma itsensä, tuli oikeastaan ikävä sitä rauhallista, apaattista kipeää ponia joka ei kaiken aikaa keksi konnankoukkuja jotka saavat miettimään lihakoukkua. Kipushokissa oleva hevonen ei varasta kenkiä, poimi harjapakista harjaa ja harjaa sillä kaltereiden välistä karsinanaapurin turpaa, nuole hämmentynyttä kissaa tai pörhistele rakkautta uhkuen vanhalle ärhäkälle shetlanninponille. Yönkin poika sai siis viettää sairastarhassa, sillä siellä tuo selvästi rauhoittui karsinaa paremmin oleilemaan ja jalkaansa lepuuttamaan.

Aamutarkistuskin näytti varsin lupaavalta, joten tällä hetkellä olo on toiveikas. Josko PH tosissaankin paranisi kotihoidolla ja pääsisi jo loppuviikosta takaisin laitumeen poikapossensa luokse? Näin minä ainakin sormet ristissä toivon. Sietäisi parantua ihan jo sillä, että minä tahdon pikaisesti takaisin puuhaamaan pikkuheppani kanssa. Reisilihakset kirkuvat vieläkin eilisen valtamerialuksen kokoisen Orion-puoliverisen kanssa käydyn koulutunnin jäljiltä siihen tapaan, että universumi yrittää muistuttaa että olen matalalla viihtyvä ponitäti. Onneksi edes Viivin kärryt hipovat maatasoa.





1 kommentti:

  1. Voihan keltainen poni parka :( Pikaisia paranemisia PH:lle!

    VastaaPoista