keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Piimää ja parantuneita poneja



Viimeksi kirjoitellessa molemmat ponit olivat kävelytyslomalla, mutta tunnelin päässä näkyi valoa. Nyt voinkin toivottavasti summata molempien sairaslomailun loppuajan alta pois, uskallan nimittäin väittää että molemmat kopukat ovat nyt käyttökunnossa! (Tämän kun kirjoitin niin ensiyönä kello neljältä odotellaan toiselle hevosambulanssia ja toiselle haudankaivajaa, mistä vetoa?)

Jos viikko sitten joku olisi kysynyt, onko olemassa sellaista ruoka-ainetta jota ihminen voisi keksiä hevoselle syöttää mutta mitä Viivi ei söisi, olisin nauranut päin naamaa niin hölmölle ajatukselle...

...Joten poni nauroi päin naamaa minulle.

Eläinlääkärin ehdotuksesta mummeli sai vaihteeksi maitohappobakteerijauhekuurin sijaan rehujensa sekaan ihan tavan ruokakaupan hyllyltä poimittua piimää. Ensimmäisellä syöttökerralla en osannut epäillä mitään, vaan kuskasin valkoisen piimä-pellavalima-kivennäisvellin ponin nenän eteen pesukarsinaan jossa se seisoi jalkojaan liottamassa. Poni hörisi ja röhki tapansa mukaan turpa pitkällä ja korvat tiukasti hörössä jo vadin lähestyessä, ja iski turpansa ateriaansa sillä sekunnilla kun sai sen eteensä. Ensimmäinen makukokemus oli selvästi karvas shokki, sillä silmänräpäyksen kuluttua piimää oli kaikkialla. Ponista valkean kuorrutuksen sai puoli päätä korvansisusta myöten, toinen puoli kaulaa, iso osa harjaa, puoli kylkea sekä kummatkin etujalat. Riimu, lattia ja pesukarsinan seinä saivat myös uuden värimaailman. Taisipa naapurikarsinan hevonenkin saada parit roiskeet naamatauluunsa...



Ei hävetä! Mitäs koitit myrkyttää! t.Viivi

Piimäkuuria kuitenkin jatkettiin urhoollisesti, ja vaikka syöttäminen päätyikin yleensä siihen että piimää oli enemmän syöttäjän silmissä, korvissa ja alusvaatteissa kuin ponin mahassa, väittäisin jo näin kesken kuurin että toimii? Lanta on paljon kiinteämpää kuin ennen kuurin aloitusta. Uusittavaksi toimenpiteeksi siis menee, vaikka mummeli tuskin hyppiikään riemusta asian suhteen.

Hyi!

Samalla kun piimä on hoitanut mahaa kuntoon, on kävelytys ja kylmäys tehnyt ihmeitä vanhuksen töppökoiville. Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että viimeaikoina kovin haluton ja laiska mummeli on taas oma itsensä!

Molempien mummeleiden yhteinen aamukävely. Lilli ja Viivi ovat varsin samanlaisia elikoita niin persoonaltaan kuin ulkomuodoltaan, joten luonnollisesti kuvioon kuuluu myös se että vanhuudenvaivat ovat saaneet molempien vanhusten villisti vipeltävät kintut kiinni samaan aikaan. Mitähän sitä sitten elämällään tekee kun nämä teräsmuorit hidastuvat entisestään ja lopulta pysähtyvät? Onhan tuossa nuo blondipojat PH ja Ilari, mutta siitä ei ole pelkoa että ne osaisivat täyttää näistä kahdesta jäävän mustan huumorin ja ämmähepuleiden tyhjiön. 


Pesaria on kulutettu taas ihan naurettavissa määrin, mutta Viivin hyväksi on pakko sanoa että tämän vanhuksen voi huoletta kääriä isojen hevosten kylmäysletkuihin tai vaikka jeesusteippiin ja piikkilankaan ja lähteä itse puuhaamaan tallissa jotakin aivan muuta. Siinä se tököttää vaikka maailman tappiin saakka, kun tietää että pesukarsinassa tattina seisomisesta tippuu aina sillointällöin nami motivaattoriksi. 


Uusista tallikissoista Viivi ei juuri piittaa. Ne mokomat kun kiipeilevät rouvan harjakassiin ja muutenkin häiriköivät matamin sielunrauhaa. 

Onneksi hieno leidi osaa ihan itsekin lepuuttaa koipiaan tarhassa!



Tänään hommiin lähtiessä tarhassa odotti tosiaan tällainen kaveri, pirtsakkana vastassa ja valmiina menemään. Melkoinen ero siihen maaniteltavaan karvapalloon jonka kanssa viimeaikoina on seurusteltu! Harjaillessa ja muuten lenkkiin valmistellessa Viivi oli jälleen oma täpäkkä itsensä joka rutisteli turpaansa mahan kopeloimisen yhteydessä ja mulkoili kävelyseuraksi lähtenyttä Roosaa pahasti. Tämä lohikäärmemuori on nyt se tuttu pieni pippuriponi, paljon parempaa seuraa kuin se omituinen halju laiskuri!


Reipasta käppäilyä, puhdasta ravia heti ensimmäisestä pyynnöstä, omatoimista reipasta laukkaa ja pitkästä aikaa tuttu intohepuli agilityesteen osuessa nenän eteen. Vaikka jälkeenpäin varmuuden vuoksi kylmäiltiin taas ja torkuttiin hetki karsinassa ennen pihattoon palaamista, on tällä hetkellä olo varsin positiivinen! Mikäli mummeli pysyttelee näin pirtsakkana viikonloppuun saakka, odottaa lauantaina tallin Halloweenjuhla ja Aitotallin Agilitymestaruus! Viimeiset kaksi vuotta Viivi on osallistunut Halloweenjuhlassa ajonäytökseen ja viimevuoden Agilitymestaruudesta mummelilla on taskussa toinen sija. Josko tänäkin vuonna päästäisiin puuhaamaan ja pukemaan ponia tyylikkääseen Halloweenasuun?

Sitten se PH!


Viime viikolla ehdin jo retostella ääneen, että jalka on parantunut hienosti ja eläinlääkäri saa seuraavana päivänä rokottaessaan ihastella nopeaa tervehtymistä. Joten tällainen koipihan siellä tarhassa odotti rokotushetkellä, rupi komeasti irronnut! Eipä siis muuta kuin tarvittavat piikit lihaan ja kanttura jälleen kerran putsailtavaksi. Nämä jäivätkin sitten viimeisiksi seurailukuviksi pojan koivesta, nyt kun jalkaa koristaa enää siisti rupi. Vaikka rokotuksen jälkeiset päivät otettiinkin kevyesti, on sen jälkeen päästy taas jo palailemaan hommiin. Kevyen ratsastelun lisäksi lyllerö kävi vyörymässä ylitse muutamasta esteestäkin viikonloppuna. Edellinen irtohypytyskerta onkin jo kuukausien takana.



Olisiko näin että syksyn pakolliset sairastelut olisivat olleet tässä? Kumpikin tankkeri on jälleen löytänyt jalkansa ja omatkin tunnit ovat taas alkaneet sujua. Eiköhän tähän vielä joku maailmanloppu ehdi väliin ennen joulua, mutta juuri nyt asiat ovat jälleen melko mukavasti lapasessa.

Loppuhuipennuksena Luna, elegantti valkkuratsu!




sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Väsynyt vanhus ja kolhittu kakara


Toivomukseni siitä, että seuraavaksi päästäisiin taas bloggailemaan Viivin kesän jälkeisestä kuntotreenistä ja PH'n koulutuksen edistymisestä eivät tälläkään kertaa aivan täyttyneet. Jokin karman läki nimittäin määrää, että mikäli tavanomaisesti kuudesta seitsemään päivää viikossa tallilla viettävä ihminen päättää suunnitella poistuvansa maasta muutamaksi päiväksi, alkaa jokainen tuon omistava hevoseläin tehdä kuolemaa. No, ei nyt ehkä kuitenkaan aivan kuolemaa, mutta könkätä tai käyttäytyä kummallisesti kuitenkin. Lähdetäänpä siis diagnosoimaan elikko kerrallaan, että mikä missäkin kantturassa on tällä kertaa vialla.


Viivi Virtahepo lähentelee kahtakymmentä ikävuotta, mutta tähän saakka iän tuomat vaivat ovat olleet vähäisiä ja hallittavissa. Tämän vuoksi alkoikin epäilyttää, kun lomalta tallille palattuaan mummeli ei vaikuttanut aivan itseltään. Karsinakäytös oli normaalia leppoisampaa, ja jopa se inhottu mahavyö saatiin kiristää ilman irvistelyitä joilla mummo yleensä osoittaa mieltään. Töihin lähtiessä narun päässä tai aisojen välissä tallusti laiska, hieman hitaasti reagoiva lyllerö joka olisi ennemmin laahustellut maisemia katsellen kuin pistellyt reippaasti eteenpäin. Poni ei siis vaikuttanut sairaalta, ei ontunut tai näyttänyt normaalista poikkeavalta - mutta normaalisti terhakas, ärhäkkä formulamummo jolle mikään vauhti ei riitä käyttäytyi kuin paraskin lauhkea, laiska lössykkä. Epäilyttävää!
Aloitettiin kuitenkin kevyt liikutus sellaisella ajatuksella, että erikoinen olemus johtui vain laidunlaiskuudesta ja lomalla laskeneesta kunnosta, ja poni saisi oman pippurisuutensa takaisin kun työntekoon totuttaisiin taas.

Kärryttelemään Viivi lähti parin maastakäsin metsässä kävelytetyn päivän jälkeen kyllä ensimmäisestä kerrasta lähtien ihan mielellään, mutta poniksi joka on aikaisemmin suhtautunut pelkkiin käyntileikkeihin suorastaan epäuskoisen loukatusti muori tallusteli kovin tyytyväisesti eteenpäin varsin laiskaa tahtia. Ponia hieman kummastutti kuskin tapa ottaa silloin tällöin stoppi läheisen Pokémonin sieppausta varten, mutta toivokaamme ettei tuo karvapallo ymmärrä tulevansa julmasti hyväksikäytetyksi Pokémon Go-munien kävelyttäjänä. 


Kevyen liikutuksen linjalla jatkettiin, ja aamuhuurteinen Viivi-poni tarjosi talliin tutustumaan tulleelle päiväkotiryhmälle kärrykyydit. Ensin lapset saivat seurata ponin harjausta ja valjastusta, ja sitten mummeli kuskasi kaikki halukkaat kiepin ympäri kenttää. Yhteensä ehkä 20 minuutin verran hommia, käyntiä ja muutama n.10m ravipätkä isompien lasten halutessa vauhdikasta kyytiä. Tässä kohtaa alkoi herätä pieni epäilys, sillä normaalisti Viivin mielestä talutusreissujen paras kohta on se, kun joku kyytiläinen tahtoo ravata lyhyen pätkän ja poni saa pinkaista muutaman metrin tasaisen ringin tallustamisen ja paijattavana seisomisen sijaan. Nyt ei kuitenkaan ravi noussut ensimmäisestä maiskautuksesta (itsehän tietysti talutin ponia lasten istuessa kyydissä) vaan vasta toisesta tai kolmannesta, ja se on jo melkoinen erikoisuus. 

Tässä välissä taidettiin ensimmäistä kertaa kopeloida poni lävitse kaikkialta ja juosta valvovan silmän alla eestaas kentänlaitaa että nähtäisiin piilotteleeko jossain päin liikettä vikaa. Ei näkynyt mitään valittamisen aihetta, joten pistin sen piikkiin että ponia kyllästyttää yksitoikkoinen käppäily ja kevyt kärryttely. 


Seuraavaksi siis kokeiluun agility, siinä kun mummeli yleensä intoutuu pötkimään vaikka millainen asennevamma vaivaisi! Aivan sama onko tehtävänä ihan vain puomien käppäily ja pujottelu vai hypelläänkö lihapullaloikkia ja painatetaan laukkavauhtia vesiesteeseen, Viivi fiilistelee. Kyllähän tuo tälläkin kertaa suoritti, mutta ei tässäkään lajissa aivan omana itsenään. Hypyt pidettiin aivan minimaalisina 20cm pomppuina, ja silti normaalisti naurettavilla ilmavaroilla koikkelehtiva pulleroponi lähinnä lyllähti ihroineen ylitse. Koipi venyi kyllä kyselemättä puomiväleihin ja pujotteluihin keskityttiin turhankin rauhallisesti, mutta normaalia intoa ei ollut juuri nähtävissä. 


Loppukäynnit poni käveli tapansa mukaan vapaana vierellä tunkien tilaisuuden tullen kainaloon rapsuteltavaksi, mutta epäilys kasvoi entisestään. Tänäänkin tuijoteltiin liikettä kun Mirkku uhrautui hölkkäämään ponin seurana, ja vieläkään ei osunut silmään mitään. 



Seuraavana päivänä käppäiltiin taas kärryjen kanssa, mutta poni senkun laiskistui entisestään. Tällä lenkillä kiipesin jo ala- ja ylämäkien ajaksi pois kärryjen kyydistä, niin innottomalta mummeli vaikutti urheilun suhteen. Viileä sää, puolen tunnin mittainen käyntilenkki ja siitä huolimatta kotiin tullessa Viivi oli aavistuksen nihkeä. Ei siis muuta kuin kamppeet pois, ja jälleen kerran Mirkku ponin seuraksi juoksemaan ja itse kyykkimään tuijottelemaan karvamammutin vipellystä. Ensimmäistä kertaa liikkeessä näkyi nyt selkeää sanomista, ravin notkahtaessa epäpuhtaaksi kaarteen ajaksi. 
Tästä aloitettiin sitten tietenkin kokeelliset hoitotoimenpiteet. Poni alkoi seistä päivittäin vähintään kertaalleen koipien kylmäyksessä ja nukkua iltapäivisin pihaton sijaan tallissa päivätorkkuja. Liikutusta kuitenkin jatkettiin narun päässä päivittäin kävellen, ja käppäilyn päätteeksi lihasten lämmittyä hölkkäiltiin aina valvovan silmän alla liikettä tuijottelemassa. 


Välillä käveltiin keskenämme, välillä seurana kulki Roosa talutettuna tai Kirppu ja Orion ratsastajineen. Seurassa mummeli jaksoi saapastella hieman reippaammin, mutta se nyt ei ole mitään uutta, ratsain maastoiltuna kun tämä pieni pirulainen on ollut se otus, joka pinkaisee jonon hänniltä laukaten koko letkan ohitse kesken käyntipätkän.


Hieno lady hoidettavana. Isojen hevosten kylmäysletkut hieman tuppaavat valumaan shetikan töpökoivissa. 
Tällä tiellä siis ollaan edelleen - kävelyä, kylmäystä ja mummoa miellyttävissä määrin navan rapsuttelua. Ponissa havaittavissa jo selvää piristymistä!

Jos Viivi onkin mysteeripotilas, toisen kantturan kanssa ei ainakaan tarvinnut arvailla mahtoiko jokin olla vialla.


PH saikkuili kesällä oikein tunteella turvotettuaan koipensa käärmeen puremasta melkoiseksi tukiksi. Se vei kevyesti kuukauden kesän mahdollisesta treeniajasta, ja niinpä ajatus oli palata reippaasti töihin pojan palattua tallille. Kertaalleen ehdittiinkin hommiin maastakäsin, kertailtiin kunnioitusharjoituksia ja hypittiin muutamat kentällä valmiina odotelleet agilityesteet. Konseptina yksin tallissa harjailtavana seisominenkin tuli taas tutuksi. 

Seuraavana päivänä suuntasin alkuillasta hakemaan ponia talliin sillä ajatuksella, että lähdettäisiin maastakäsin kävelylle, ja tarhan portille vastaan tallusteli tyytyväisenä ja ontumatta tällainen pallojalka.


Jipii!


Päältä päin katsottuna haava ei ollut kovinkaan kummoisen näköinen jäädessään suurimmilta osin karvojen alle piiloon. Polvi oli kuitenkin melkoinen mollukka, ja haavan tutkiminen sai ponin nykimään koipeaan närkästyneenä turvaan ja puhisemaan turpa niskassani samaan tapaan, kuin aikaisemmin kesällä käärmeen pureman koiven kopelointia protestoidessaan. Yön yli katsottiin kylmäten ja lääkittynä, mutta aamulla päätettiin kutsua eläinlääkäri tarkistamaan tilanne sen pysyttyä muuttumattomana.


Koipi klipattuna. Eläinlääkäri oli onneksi sitä mieltä, että jo aloitettu lääkekuuri ja kotihoito olivat juuri sitä mitä tilanteessa kaivattiin. Kylmäys ja huuhtelu jatkui siis aamuin illoin, kävelytystä ja tavallisesti tarhaamista tuettiin ja öiksi jalka paketoitiin talliin jottei makuullaan nukkuminen saisi haavaan kuiviketta. 


Pienoiset päiväkännit että polvi saatiin ajeltua siistiksi. PH'n ensimmäinen kerta rauhoitettuna oli meikäläiselle melkoinen helpotus. Poni sippasi kymmenessä sekunnissa aivan toiseen ulottuvuuteen, pysytteli kuitenkin tolpillaan ja heräsi mukavan reippaasti ja huojumatta rauhoituksen kuluttua loppuun. 


Tämä pesarissa puljaaminen on onneksi tullut jo juniorille tutuksi, joten kylmäykset ja desinfioinnit onnistuvat ongelmitta yhden ihmisen toimittamina. Tätä nykyä pesukarsinaan ei enää tarvitse edes peruuttaa, vaan sinne mahdutaan jo pärstävärkki edelläkin! Polvea suojaamaan kääritty pintelikin sai oleilla rauhassa öiden ylitse. 


Myös lääkkeensä ahne vuonopullukka tietenkin imaisee hetkeäkään harkitsematta. Ensimmäisillä kerroilla pilkoin lääkepuuron sekaan omenanpalasia siltä varalta että mössö maistuisi ponin mieleen pahalta, mutta todettuani että vati palasi aina kiiltäväksi nuoltuna en enää vaivautunut. Kaikkiruokainen kaakki helpottaa kummasti lääkintäprosesseja!



Kävelytys kuului päivittäiseen ohjelmaan, vaikka PH toki joukkotarhauksessa omin päin liikkuukin. Talutellen harrastettiin sekä kunnioitusharjoituksia että kaikenlaista hömppääkin. Käytiin esimerkiksi heiluttelemassa paalimuoveja ja pressuja ponin naamassa ja selässä, kolistelemassa ja katselemassa esteitä ja muurilaatikoita sekä heiluttelemassa aitalankoja ja porttilankkuja. Pressuhalliinkin hortoiltiin kuuntelemaan muiden hevosten kolistelua ja tutkimaan mörkönä pimeässä vaanivaa Avanttia. Eipä tuo mitään jaksa suuremmin pelätä, nyt kun pyöröpaalifobiakin on alkanut helpottaa. PH'n tapa kauhistella jotakin on muutenkin varsin leppoisa - se pistää vapisten ja huohottaen ja hautaa päänsä ihmisen huppuun tai kainaloon turvaan. 



Ihanaiset tammatuoksut!


Turvotus on laskenut, ja haavakin näyttää jo paremmalta. Lääkkeet uppoavat ja juniori suhtautuu hoitopuljaukseen lehmän hermoilla. 

Kummallakin kantturalla selkeä hoito-ohjelma ja parannusta nähtävissä. Missä siis vika?
No tietenkin siinä, että kesken PH'n antibioottikuurin ja Viivin päivittäisen puljaamisen meikäläistä odotti jo talvella varattu Tanskanmatka. Sen sijaan että poninsa voisi jättää tallille saatesanoin "Antakaa vettä ja heinää ja tarkistakaa että ovat hengissä ja paikalla" molemmat saivat mittavat hoito-ohjeet. Siinä missä PH'n lääkityksen ja huollon kanssa näpertäminen jäi tietenkin henkilökunnan harteille, olivat Viivin pelastus jälleen tutut ja luotettavat valmennusryhmäläiset. Uskalsi ainakin itsekin lomailla, kun Saaralta ja Mirkulta tipahteli päivittäisiä päivityksiä siitä että kumpikin kanttura on yhä elävien kirjoissa ja nauttii hovipalvelijoidensa hoidosta. Melkoisessa kiitollisuudenvelassa taidan taas olla muksuille, kun ne ovat harhailleet pitkin puskia Viivi-muorin seurana ja ryömineet pitkin tarhaa lähettelemässä kuvapäivityksiä PH'n polvesta... 

Tänään pääsen itse taas ensimmäistä kertaa reissun jälkeen diagnosoimaan ponieläinteni päivän mielialaa. Olisihan se aika mukavaa, jos tallilla odottaisi pari paremmin voivaa kavioeläintä?

Loppuun vielä muutama kuva Tanskan reissusta, jotka voi täysin hyvällä omallatunnolla skipata menettämättä elämästään mitään mainitsemisen arvoista:

Päivänselvä Viivi Kööpenhaminen eläintieteellisessä museossa!

Sitä sai koskeakin! Kokoluokka ja väritys varsin sama, mutta suomalainen Viivi-muhveli on kyllä turkikseltaan pehmoisempi.

Hevosen luita, joita sai yhtälailla kopeloida ja hypistellä! Siellä täytettyjä rusakkoja ja kettuja tökkivien lasten seassa mahdoimme olla hämmentävä näky pölöttämässä suomeksi kaviokuumeen vaikutuksesta ja pällistelemässä kavion luita silmä kovana...


Täytettyä hevosta tai kokonaista nykyaikaista luurankoa ei löytynyt muuten täältäkään, vaikka muuten nähtiin kaikkea dinosaurusten luurangoista vyötiäisiin ja merinorsuihin! Esihistoriallisten hevosten fossiileita löytyi pari, sekä kalloja sekä nykyhevosilta että noiden esi-isiltä, mutta kokonaiseen kaakkiin en ole vielä törmännyt. Olisihan se kiinnostavaa! 


Kesyjä, rengastettuja joutsenia jotka lilluivat tyytyväisinä kosketusetäisyydellä ja kerjäsivät ruokaa. Suhteellisen sööttejä otuksia!