keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Ollakko vai eikö olla?

Ori nimittäin! 


Aletaan taas lähennellä sitä vuodenaikaa, jolloin ruunaaminen olisi omaan makuuni järkevintä. Pakkasilla eivät vaivaa kärpästen tai helteessä hautumisen tuomat tulehdusriskit. Myös liikutus ihmisen toimesta sekä hevosen omatoiminen urheilu tarhassa ovat talvella maneesittomalla tallilla kevyempiä ja vähäisempiä kuin sulaan vuodenaikaan, joten mahdollisen ruunauksen vaatima palautumislomakin muuttaa rutiineita vähemmän tähän aikaan vuodesta. Pitäisi vain päättää, tahtooko niistä palleista eroon vaiko ei. Keräilinkin tähän hieman mietteitä aiheesta, sekä plussia että miinuksia, josko se maagisesti helpottaisi päätöksessä jota on vatvottu jo toista vuotta? 


Oriksi PH on siinä suhteessa onnekas, että se saa tarhata ja laiduntaa laumassa. Samalta tallilta löytyy kaksi muuta nuorta oria, joiden kanssa yhteiselo on tasaista ja ongelmatonta. Nuori hevonen kaipaa mielestäni ehdottomasti painikaveria sukupuolestaan riippumatta, ja sen tehtävän tämä lauma hoitaa kyllä kiitettävästi. Pullerokin poni pysyy liikkeessä kiitos vähemmän laiskanpulskeiden kavereiden. Myös käsiteltävänä PH on oriksi varsin ongelmaton ja lauhkea, eivätkä esimerkiksi naapuritarhassa tai samassa tallissa elelevät tammat aiheuta minkäänlaista näkyvää vahtiviettiä tai stressiä. Hevoselle itselleen ei siis koidu minkäänlaista haittaa siitä, että sitä ei ole ruunattu. Jos PH olisi käytöksensä puolesta sopimaton ryhmätarhaukseen tai juoksisi itsensä hikeen tammoja vahtiessaan päivät pitkät, olisi jalkoväli keventynyt jo aikoja sitten.


Vaikka PH elääkin nyt sopuisassa laumassa, ei tilanne kuitenkaan välttämättä ole pysyvä. Kolme nuorta, astumatonta oria muodostaa oikein mukavan porukan keskenään. PH ja Sälli ovat asuneet yhdessä siitä keväästä lähtien, jolloin PH oli 2- ja Sälli 1-vuotias. Voima liittyi porukkaan reilu vuosi takaperin, siihen aikaan 1-vuotiaana eli kolmikon nuorimpana. Tämän ikäisten nuorten jannujen nyt tuleekin tulla toimeen riippumatta siitä, mitä jalkojen välistä löytyy. Nuoresta saakka yhdessä eläneiden orien uskoisi pysyvän väleissä kasvaessaankin, ellei joku porukasta keksi miehistyä niin kovin että kavereiden naamataulut alkavat ärsyttää. Kuitenkin esimerkiksi jokainen sairasloma on oma riskinsä. Ottaako porukka vanhan jäsenensä takaisin vielä senkin jälkeen, kun sairastarhaan joutunut potilas on valmis palaamaan normaaleihin rutiineihin? Entäpäs sitten, kun joku porukasta myydään, joudutaan lopettamaan tai muuttaa toiselle tallille? Uusia kavereita ei niin vain löydykään, vaikka tällä hetkellä tilanne onkin hevosen kannalta oikein optimaalinen. Huomioitava on tietenkin myös se, että tällä hetkellä PH'n kummatkin tarhakaverit ovat läheisten ystävieni omistuksessa, ja jokainen tiedostaa sen riskin, että nuorten poikien leikit ovat välillä niin vauhdikkaita, että jokaisesta löytyy vuorollaan kavion- tai hampaanjälki. Yhtään vieraamman ihmisen omistaman hevosen kanssa en uskaltaisi oria samaan tarhaan läntätä. Viivi tarhaa täysin ongelmitta tuntihevosten, muiden yksityisten, kääpiöponien, tallin suurimpien roikaleiden tai vaikka näyttelylaamojen seassa, mutta PH'n kohdalla luotto ei luonnollisesti ole yhtä kova.


Tässä kohtaa ruunaaminen tietenkin helpottaisi elämää ihmisten kannalta. Samassa laumassa saisi elellä pallittomanakin, joten uudet kaverit eivät suinkaan olisi "pakollinen paha" seuraus ruunauksesta. Tarpeen vaatiessa uusien tarhakavereiden löytäminen kuitenkin todennäköisesti helpottuisi huomattavasti. Mikäli PH sattuisi ruunattuna rauhoittumaan sellaiseksi yleispäteväksi kaikkien kaveriksi, saisi sen tarpeen vaatiessa samoihin aitoihin vaikka sitten Viivin kanssa. Karsinajärjestelyäkään ei tarvitsisi laskelmoida niin, ettei viereen varmasti osu vierasta tammaa tai oria. Tuttujen orien, ruunien ja varsojen naapurikarsinassa PH oleilee ongelmitta tätäkin nykyä. Myös samaan traileriin lastaaminen vieraamman hevosen kanssa muuttuisi huomattavan paljon realistisemmaksi mahdollisuudeksi. Tähän saakka PH onkin kulkenut autossa vieroituksensa jälkeen vain joko yksin tai Sällin tai Voiman seurassa.  


Myös muu vieraisiin paikkoihin matkustaminen kävisi toki ruunauksen myötä stressittömämmäksi. PH on tähänkin saakka käyttäytynyt asiallisesti sekä Hevoset-messujen humussa että valmentajan tallilla vieraillessaan, mutta luonnollisesti riskit olisivat ruunan kanssa pienemmät. Vaikka tähän saakka olenkin pysynyt pojan kyydissä myös niissä yllättävämmissä liikkeissä ja muiltakin ratsuilta muksahdellut harvakseltaan, ennemmin tai myöhemmin tulee se päivä kun minä maistelen maaperää ja poni viilettää villinä ja vapaana. Eipä tässä mitään, jos nämä kokemukset pidetään yksityisinä ja aidatulla kentällä. Sitä en kuitenkaan tahtoisi kokea, että hormonihuuruinen hevoseni pörheltää vapaana pitkin kisaverryttelyä tai palaa omin nokkineen kotiin maastosta suoraan tuntihevosia talliin taluttavien lasten sekaan. Toki vapaaksi päässyt hevonen on aina riski itselleen ja ympäristölleen, mutta kyllä minä ainakin väittäisi, että villinä viipottava ori saa aikaan enemmän tuhoa kuin vastaavaan tilanteeseen päässyt ruuna. Vaikka ori itse sattuisikin olemaan murhanhimoisen pedon sijaan ihan maltillinen tapaus, on tilanteessa aina paljon muitakin muuttujia. Toki on toisaalta olemassa se mahdollisuus, että PH on yksi niistä hevosista, jonka olemusta ruunaaminen ei juuri lössäytä. Tiedetty tosiasiahan sekin on, että erityisesti vanhempana ruunatuista hevosista kaikki eivät suinkaan koskaan unohda orin elkeitään. Tämän kuitenkin näkisin itse suurimpana syynä ruunaukselle. Vähemmän stressiä liian läheltä ohittavasta ratsukosta kisapaikalla, vähemmän stressiä laitumen ohitse maastoilevista vieraista ratsukoista. Pienempi riski täyden kaaoksen aiheuttamiseen.


Tässä kohtaa tullaan tietenkin myös siihen oleelliseen. Hevosen orina pitämiselle tulisi aina olla syy. Monet ovat ymmärrettävästi sitä mieltä, että kivekset kuuluvat vain sellaisille kaviokkaille, joilla on niille käyttöä. No onko PH'lla? 
Yksinkertaisin vastaus olisi, että eipä juuri. Vaikka poika onkin omaan silmääni tasalaatuinen ja sekä rakenteeltaan, liikkeiltään ja luonteeltaan kelvollinen, ei tuolla olisi mitään uutta annettavaa Suomen vuonohevosjalostukselle. PH'n isä, useampaan otteeseen kaiholla täälläkin mainitsemani Ljosprins, oli ylivoimaisesti Suomen käytetyin siitosori - toki aivan syystä. Orin laadusta voi päätellä jotakin jo siitä, että vaikka vuonohevonen on maassamme rotuna pieni ja hyväksyttyjä jalostusoreja löytyy vain kourallinen, kuuluu niihin kaksi Ljosprinsin jälkeläistä. Hertug Foss 7F ja Usvaniityn Edward 9F ovat kumpikin erittäin upeita oreja, enkä koe että PH olisi missään suhteessa velipuoliaan laadukkaampi. Myöskään PH'n emän puolella ei ole tarjota suuria lisäyksiä geenipooliin, Luna kun polveutuu myös varsin laajasti käytetyistä oreista. Vuonohevosen paperit saadakseen Suomessa syntyneen varsan isän on oltava jalostukseen hyväksytty ori, eli esimerkiksi suomenhevosia koskeva kotisiitospykälä ei vuonohevosharrastajan elämää hetkauta. Niinpä PH'ta odottaisi raskas ja hintava reissu Ypäjälle ponioripäiville, mikäli siitä mielisi saada varsoja. Ja onko se nyt sitten vaivan arvoista, jos ainoa tästä orista varsaa mahdollisesti kaipaava olisin minä itse, puhtaasti tunnesyistä? Varsinkin, kun oman mielihaluni pysytellä kiinni Ljosprinsin pojissa voisi täyttää toistakin kautta, suuntaamalla katseensa tulevaisuudessa Herttuan ja Eetun jälkeläisiin. Toki optimaalisessa maailmassa PH menestyisi kilpakentillä tai näyttelykehissä niin hyvin, että joku muukin innostuisi sen käyttämisestä. Siinä samassa vaaleanpunaisessa maailmassa siis, jossa se myös liihottelisi orikokeet läpi kuin vettä vain. Sekään kun ei luonnollisesti olisi mikään läpihuutojuttu. 


Tähän saakka kaikki perustelut tuntuvat hyvin vahvasti puoltavan ponin ruunaamista. Miksi näin ei siis jo ole tehty? Väkisinkin niitä vastustaviakin ajatuksia pitäisi löytyä vino pino, kun ne ovat tähän saakka onnistuneet kumoamaan puoltavat ajatukset. 
Ensimmäinen miinus lienee se kaikkein oletettavin ja yleisin. Vaikka ruunaus onkin hyvin tunnettu rutiinitoimenpide, joka on  varmaankin joskus onnistunut päättymättä omissa suolissaan kahlaavaan hevoseen, ainakin siitä päätellen että itse olen tavannut eläviäkin ruunia, on kyseessä kuitenkin aina riski. Jokainen on varmasti joskus kuullut tarinoita pieleen menneistä ruunauksista, ja myönnän itse pelottelevani itseäni niillä tasaisin väliajoin. Mitä jos päätän ruunauttaa hyväkäytöksisen, toimivan oriin, ja saan tästä hyvästä kuolleen hevosen? Eikö se ori kaikkine ongelmineen olisi kuitenkin kivempi kuin se verilammikossa lilluva raato? Toki tässä voitaisiin taas vedota siihen, että joku hevonen jossain on ehkä selvinnyt ruunauksesta hengissä, mutta entä jos minun tuurillani juuri minä olen se varoittavien tarinoiden tyyppi joka hautaa uunituoretta ruunaansa?  


Toinen asia, joka päätöksen tähän saakka on kallistanut orina pitämisen puolelle, on kuitenkin hevosen luonne ja muutokset, joita hormonitasapainon totaalinen keikautus saattaa sille aiheuttaa. Optimaalisessa tilanteessa tuore ruuna on tietenkin oma itsensä, uudistettuna painoksena jonka työmotivaatio ei rakoile tammojen läheisyydessä, ja jolle kevät on vuodenaika muiden joukossa eikä syy tanssahdella kuin maailman miehisin balleriina egoaan kohotellakseen. Vähemmän optimaalisessa tilanteessa taas hormonituotannon muutos saattaa vaikuttaa hevosen luonteeseen suurissakin määrin. Näistä eniten olen kuullut puheita oreista, jotka ovat ruunauksen myötä menettäneet täysin työmotivaationsa ja tasoittuneet liiankin kanssa. PH on jo valmiiksi laiskoina päivinään hieman unelias työläinen, joka mielellään lopettaisi kun tulee hiki ja ennemmin menisi sieltä mistä aita on matalin. Mitä jos tästä yhtälöstä poistaa oriuden tuoman energian jonka kanavoiminen työntekoon on suhteellisen mutkatonta, ja jäljelle jää täysin elämänhaluton, paatunut nauta? Tai vielä pahempaa, mitä jos tätä nykyäkin välillä hieman säikky poni oppii hormonien tuoman itsevarmuuden puutoksen myötä pelkäämään omaa varjoaankin? Näistäkin on kuultu tarinoita. Eniten näitä epäilyksiä kuitenkin vahvistaa eräs oikeasta elämästä tuttu tapaus, jonka tilanne muistutti aivan liian läheisesti PH'n nykytilaa.
Eräs PH'n velipuolista oli nuorena orina kaikin puolin toimiva poni, hyväkäytöksinen ja hienolla motivaatiolla varustettu. Toimi ja oli muutenkin kaikin puolin mallikelpoinen. Samaan tapaan ongelmaton jamppa kuin PH tätä nykyä. Ruunauksen myötä poni kuitenkin koki pienoisen persoonanmuutoksen, aika paljolti omapäisempään ja vekkulimpaan suuntaan. Minä kun tykkään juuri siitä, että ajoittaisesta jästipäisyydestään huolimatta PH on tasalaatuinen ja jokseenkin ennalta-arvattava. Sellainen tasainen tallukka. 


Tiivistettynä voisi sanoa, että jos vaihtoehtoni olisivat vanha, tuttu PH orina ja vanha, tuttu PH ruunana, ottaisin kyselemättä jälkimmäisen vaihtoehdon. Aivan yhtä helppo valinta on kuitenkin elävän orin ja komplikaatioihin kuolleen ruunan välillä. Ja sitten vielä se viimeinen vaihtoehto - vanha, tuttu ja rakas PH tavallisine oriuden ongelmineen, vaiko helpompaa elämää viettävä ruuna, joka ei persoonaltaan välttämättä ole se sama hevonen? Jos hevosille löytyisi hormonipiikki, jonka avulla olisi mahdollista hankkia vaikkapa kuuden kuukauden koejakso siitä, millainen juuri tämä hevonen olisi ruunan hormonitoiminnalla, ei tarvitsisi miettiä. Näin ylös kirjoitettuna lista näyttää kuitenkin luonnollisesti siltä, että onnistunut ruunaus pitäisi sisällään enemmän positiivisia kuin negatiivisia muutoksia. Päätös ei tietenkään yhden tekstin kirjoituksen aikana muodostu, mutta ainakin omien syiden punnitsemista se helpottaa.

Lopuksi vanhojen kuvien vastapainoksi vielä yksi eilinen PH, kun puppelipoika päätyi sovittelemaan Viiviratsastajana kunnostautuneen Jennyn käsityötunnilla tekemää turpapehmustetta. Ihme ettei luomuruunautunut omin päin jo siitä, että sai tuollaisen ällösöpön härpättimen päähänsä. Onneksi me tiedetään, että vain tosimies uskaltaa pukeutua pinkkiin!




sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Käytännölliset kavioeläimet

Tuossa joku päivä aiheesta puhuessa tuli mieleen, että varsinkin Viivi ja jossakin määrin myös PH ovat oppineet vuosien varrella melkoisen kasan arkipäiväisiä 'temppuja' jotka helpottavat elämää noiden kanssa jokapäiväisen käsittelyn ja muun touhuamisen suhteen. Muistan listanneeni saman aihepiirin asioita ylös vanhaan tallivihkooni pari vuotta takaperin, ja silloin lista oli huomattavasti lyhyempi. Nyt kirjoittelenkin niitä siis ylös tänne, niin on taas mihin verrata tulevaisuudessa kun kaakit ovat toivottavasti entistäkin ehompia! Kuvitukseksi eksyi kaikkea kameran muistista löytynyttä käyttämättä jäänyttä hömppää, sillä pelkkä teksti puuduttaa ainakin allekirjoittaneen. 

Aloitetaan siis Pölvästistä, se kun osaa kaikenlaista kätevää niin paljon vähemmän kuin vanha karhumuori. Lyhyempi lista ensin, niin ei näytä niin kovin säälittävältä!


Varsinaisia, tarkoituksella opetettuja temppuja PH osaa vain yhden kappaleen. Viime keväällä opeteltiin kiipeämään trukkilavalle joko pelkillä etujaloilla, kaikilla neljällä tai vaihtoehtoisesti takajalat lavan päälle peruuttaen. Muutaman päivän toistelu tällaista hömppää helpotti traileriin lastautumista huomattavasti, ja tämän jälkeen myös esimerkiksi pressujen ja siltojen ylitys on käynyt täysin ongelmitta. 


Toinen arkista eloa erityisesti vuonohevosen kanssa helpottava tapa onkin se, että PH seuraa päällään turpaa koskettanutta kättä. Harjaa leikatessaan ponin kaulaa voi siis siirrellä halunsa mukaan ylös tai alas saksista vapaata kättään siirtelemällä. Kovassa hämmingissä tai jännittävässä tilanteessa tämä ei tokikaan juuri toimi, mutta kaikessa rauhassa tutussa tallissa parturoidessa oikein kätevä tarttunut tapa. Myös loimen etusolkia sulkiessaan hevosen saa nostamaan päänsä tieltä pois turpaa koskemalla ja sen jälkeen kädellä ylös viittaamalla.


Agilityn suhteen ehdoton suosikkikäskyni on 'hop' jonka PH on tämän syksyn aikana viimeinkin oppinut herneaivoillaan yhdistämään hyppyesteisiin. Ponin voi jättää esimerkiksi esteen toiselle puolelle odottamaan ja kiertää itse edeltä toiselle puolelle odottamaan, ja perästä pompataan vasta käskysanan myötä. Tämä toimii myös liinassa, jolloin toteamus 'hophop' saa ponin ottamaan suunnan lähimmälle tutulle esteelle. Elättelen toivoa että kyseisestä ymmärryksestä tulee aikanaan olemaan hyötyä kun selästä käsin hyppääminen tulee ajankohtaisemmaksi, sillä sanallinen apu ponnistuspaikan löytämiseen kuulostaa ainakin omaan korvaan ihan kelvolliselta helpotukselta.


Myös pään työntäminen tarjottuun riimuun sekä kämmeneltä tarjottujen kuolaimien itse suuhun ottaminen on alkanut hiljalleen luonnistua, mutta näiden kanssa kuljetaan vielä siinä määrin hatarassa maastossa, että ihan vielä en viralliseksi osaamiseksi näitä laske!

Sitten se Viivi, laiskan miehen tee-se-itse-poni joka varmaankin loimittaisi ja valjastaisi itse itsensä jos omistaisi sormet.


Tarhasta Viivi tulee kutsuttuna. Tallin oven avatessani huikkaan 'Viivi portille' ja mummeli on yleensä asemissa pihattotarhan portilla samoihin aikoihin kuin itse ehdin paikalle. Erityisesti huonolla kelillä tai iltapuurojen aikaan poni saapuu juosten ja iloisesti hörpöttäen. Isompien tarhakavereiden harhautukseksi Viivi on myös opetellut kulkemaan sutjakasti portin alimpien lankojen alitse, jotta suuremmat seuralaiset eivät vahingossakaan pääse viuhahtamaan samalla portinavauksella.


Tarhasta Viivi marssii portin alitse ulos vapaana. Portin sulkemisen aikana poni kääntyy ympäri, ja jää odottamaan paikalleen. Pärstänsä mummeli tunkee itse riimuun kun se hänen arvolleen tarjotaan. Tämän käytösmallin olen häpeilemättä opettanut namien voimalla, ja niinpä tarhasta saapumisesta, vapaana odottamisesta ja riimuun päänsä laittamisesta tipahtaa edelleen mitä useimmiten palanen leipää. Viivi myös erottaa toisistaan kysymykset "Mennäänkö töihin" ja "Mennäänkö syömään". Ensimmäiseen vastauksena portille marssii yleensä tuima ponieläin ilmeisen syyttävä ilme nappisilmissään, kun taas toisesta seuraa höristen paikalle kiirehtivä tallukka. Tätä valttikorttia säästän niin pitkään kuin suinkin kykenen, sillä vannon että vielä joku kerta vaikkapa maastoratsastuksella kuskinsa poistanut ja hatkat ottanut poni kesyyntyy uudelleen luullessaan saavansa ruokaa. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö tämä vanha mäyrä tule muistamaan ikuisesti sitä päivää, kun huijaan ja ruuan sijaan poni joutuukin töihin. Se temppu ei monesti tepsisi...


Myös metsälenkeillä Viivi taapertaa vapaana siinä missä kentällä tai tallin pihassakin. Käskystä 'odota' poni odottelee sijoillaan, ja nimeltä kutsuttuna tulee luokse. Kun lähden hölkkäilemään edeltä, pistää mummeli raviksi pysytelläkseen mukana. Se on tosin myönnettävä, että tämä toimintatapa on useammin käytössä talvisin kun kesäisin, vihreät tienpientareet kun horjuttavat ponin tahdonvoimaa melko reilusti. 


Yksi suosikkipiirteeni Viivissä on sen tapa 'jutella takaisin'. Huuteluun "Missä Viivi-poni" vastataan lähes poikkeuksetta. Äänekäs röhköhörinä auttaa paikallistamaan ponin säkkipimeästä pihattomökistä, ilmoittaa minkä karsinan seinän takana pikkuinen kääpiöponi luuraa näkymättömissä ja jopa ohjaa traileriparkissa oikeaan suuntaan. Vieraan näköisellä autolla ja vuokratrailerilla liikenteessä ollessa kisapaikalla oman ponin etsintää nopeuttaa kriittisesti se, että elikko röhkii kuin viimeistä päivää oikeasta kulkuneuvosta kun sen perään kyselee. Myös laitumella huuteluun vastataan hirnunnalla, ja pian tanner tömisee lyllerömummelin pistellessä palvelusväkeään vastaanottamaan.


Kun laitan Viivin tallin sivustalla olevalla vaunukatoksella kärryjen eteen, hyppään itse kyytiin, tuuppaan ohjat polvien väliin etteivät ne tipu ponin jalkoihin ja totean "Mene vaan." Sillä välin kun itse asettelen penkinpehmusteena olevaa vilttiä jaloille, vedän hanskoja käteen ja laittelen puhelimesta esimerkiksi musiikkia soimaan, sports trackeria Viivin menoa laskelmoimaan tai Pokémonin munia hautumaan, Viivi suuntaa omatoimisesti tarhojen välistä kulkevaa tietä kentälle ja aloittaa alkukäynnit vasempaan kierrokseen. Myös lopetellessaan ponin voi ohjata kohti kentän porttia, ilmoittaa "Mennään tallille" ja keskittyä sitten itse taas puljaamaan kuulokkeita pois ja riisumaan hanskoja kärryjen irrotusta varten samalla kun poni marssii vaunukatokselle ja parkkeeraa metrin tarkkuudella siihen kohtaan, jossa Viivin omia kärryjä säilytetään. Sekä kärryjen kiinnityksen että irrotuksen ajan poni möllöttää vapaana aloillaan.


Agilitykäskyjä Viivi osaa vinon pinon, ja niistä osa toimii myös arkisemmissa tilanteissa. 'Hop' käskyllä sekä ohjaudutaan kilpailuvauhdissa agilityradan esteelle että ylitetään ojat maastokävelyillä. 'Seiso' komennolla Viivi joko seisoo agilityradan lavalla vaaditun ajan, tai odottaa tarhan edustalla samalla kun kyydistä nostellaan vesikanistereja käyttöön. 'Lava' ohjaa tätä nykyä ponin seisomaan milloin minkäkin päällä, sillä komento on yhdistetty jo ainakin trukkilavoihin, kantoihin, kiviin ja siltoihin.


Myös lastautuminen on Viivin kanssa varsin näppärää. Kunhan trailerin silta on auki, riittää että ponin vapauttaa viiden metrin säteellä ja komentaa "Autoon." Sitten vain käy perästä nostamassa sillan ja kiertää kiinnittämään ponin etukautta. Ahtaassa parkissa tai kiireellisessä tilanteessa Viivi myös sekä lastautuu että purkautuu näppärästi ihmisille tarkoitetun pienen etuoven kautta.


Ja vaikka Viivi ei ratsastuksesta juuri piittaakkaan (paitsi silloin kun hypitään hurrrjan valtavia 15cm esteitä tai mennään maastossa täysiä) niin pöytätasona tuo toimii moitteetta. Paksun pyllerön päällä säilyy ongelmitta esimerkiksi vuoroaan odottava harja, rasia letityskuminauhoja, tai vaikkapa kuvan mukainen kengitysvälinesetti. Yleensä ahterin päälle aseteltu irtaimisto löytyy sieltä vielä silloinkin, kun hämmentynyt hoitaja palaa viiden minuutin kuluttua etsimään sitä hanskaparia, puhelinta ja aurinkolasiparia jonka ihan hetkeksi vain laski käsistään johonkin. 

Vaikka Viivin repertuaari onkin jo suhteellisen laaja niinä päivinä kuin mummeli päättää olla yhteistyöhaluinen, on yksi ehdoton temppu edelleen harjoitteluvaiheessa. Elän nimittäin toivossa, että vielä jonain päivänä Viivi peruuttaa vapaana omatoimisesti aisojen väliin!


Siinäpä olisi taas. Jos maailma on kaunis ja elämä helppoa, osaa myös PH parin vuoden kuluttua melko paljon pidemmän listan kaikkea pientä ja kätevää. Tiivistellään tähän loppuun vielä nopeasti ponien viime päivien kuulumiset, niin eivät unohdu nekään.


Torstaina Viivi on paennut sateisia pihatto-olosuhteita iltapäiväksi talliin kuivumaan, ja kun ei tieten tahtoen tahdottu ulos takaisin sateeseen kesken kuivatusrupeaman, puuhailtiin sitten tutut venytykset ja temput läpi tallissa. Viivi kumartaa tätä nykyä sellaisella raivolla, että alan pelätä kuperkeikkaa. Perjantaina käytiin koluamassa läheistä hakkuualuetta ja kiipeämään kaiken mahdollisen päälle niin että hangessa ja havuissa tarponut poni oli lenkin jäljiltä jopa kevyesti hikinen. Lauantain mummeli vietti siestaa kun olin ensimmäistä kertaa viikkoihin kokonaisen päivän käymättä tallilla, ja tänään taas poni kunnostautui valjakkoajon alkeiskurssin muodossa kokeneena ajokkina. 


PH'n kanssa saavutettiin perjantaina taas aivan uusi virstanpylväs matkalla sätkystä juniorista ihan oikeaksi hevoseksi. Ensimmäistä kertaa käytiin ratsastamassa ihan kahdestaan, niin ettei kukaan ollut puolella silmällä vilkuilemassa menoa kentän laidalta. Pimeä, tuuli ja pihatossa heinäkehikkoa raivolla kolisuttanut Riepu ei menoa haitannut, vaan poju suoritti rentona ja kyselemättä. Ihan kuin tästä olisi vahingossa tulossa aikuinen ratsuhevonen. Tänään todisteltiin sitä sitten entisestään, kun käytiin maastossa tallin tiellä kävelemässä ja hölkkäilemässä Sällin vanavedessä. Ihan se on reipas, kuskia kuunteleva nuorimies joka suhtautuu jännittäviinkin asioihin vain hieman puhisten singahdusten tai loikkien sijaan. Olen kovin toiveikas sen suhteen, että tästä kasvaa vielä se luotettava, monikäyttöinen harrastehevonen jollaista aikanaan alunperin etsin. 


torstai 24. marraskuuta 2016

Väläyksiä viime viikoilta

Blogi sai uuden, varsin simppelin ja vähän talvisemman lookin. Josko tätä katseltaisiin ainakin joulun ylitse? Samalla vaivalla päivitellään toki myös se että mitä elikoille tällä hetkellä kuuluu. 


PH vietti pahimpien jääpäivien ajan vapaata, mutta kentän pinnan hieman pehmettyä päästiin taas hommiin. PH on aikaisemmin saanut koipiinsa vain kuljetussuojia ja polven haavaa suojanneen kääreen, joten päätin ihan vain totuttelun nimeen kääriä ponin pinteleihin ensimmäistä kertaa elämässään. Onneksi tämän kanssa on puljattu ties mitä koipien haavoja vuosien varrella, koko rullailuepisodin aikana kun koko otus ei liikahtanut senttiäkään. Edes Viivi ei seiso pintelöitävänä näin kylmäpäisesti hievahtamatta. Ensimmäiset askeleet karsinasta poistuttiin koikkelehtien kuin humalainen flamingo, mutta jo ennen tallin ovea PH oli jo kokonaan unohtanut uuden varustuksensa. Laskenut lämpötila, pimenneet illat ja tuulinen sää eivät ole tätä nuorta herraa hetkauttaneet, vaan sekä liinassa touhuamiset että ratsastuskerrat ovat kuluneet tasaisen onnistuneesti. Ainakin minun optimistisiin silmiini näyttäisi lisäksi siltä, että kylmenneet ilmat ovat johtaneet myös siihen, että keltaisen voipallon kesävatsa on alkanut hieman kutistua? Paksu kuin mikä se on edelleen, mutta suunta on kuitenkin oikea. 


Tällä hetkellä PH'ta riivaa jumalaton ikenien kutina, joten mielenkiinnolla odottelen hammaskaluston tulevia muutoksia. Tässä iässä kun sieltä sopisi tuupata muiden jokaista hevosta koskevien vaihtumisten lisäksi myös torahampaita. Raukkaparka purkaa kutinaansa niin vesiastiaan, karsinan kaltereihin kuin tarhakavereiden niskoihinkin. Myös ikenien ja turvan rapsuttelu ihmisen toimesta sormin tai karhealla harjalla saa tällä hetkellä ponin lähentelemään seitsemättä taivasta. Sinäänsä kutina toki koettelee keltaisen nautaeläimen lisäksi käsittelijöidenkin hermoja, että raaputuksen tarve on saanut PH'n palaamaan täydellä teholla vanhan pahan tapansa pariin, ja nyt aivan kaikki on pakko ottaa suuhun, Riimu, naru, ohjat, taluttajan hiha ja kaikki muukin mikä ei juokse pakoon tarpeeksi lujaa otettaisiin suuhun mussutettavaksi ja mälvättäväksi, ja vaikka kielto toimiikin aina hetken, on seuraava objekti heti kierroksessa kun selkänsä kääntää. Tehtäisiinpä poneille puruleluja samaan henkeen, kuin hampaitaan kasvattaville vauvoille... Jotain positiivista tosin tässäkin, sillä nyt olen päässyt kehumaan ponia maasta taivaaseen sen ottaessa itse omatoimisesti kuolaimet suuhunsa kun niitä sille näyttää.



Samalla kun poika potee hammasharmejaan, on Luna toiminut ahkerana valkkuratsunani. Nyt tuntuvat taas asiat rullaavan, ja jokaisen tunnin jälkeen loppufiilis on ollut lähempänä positiivista kuin negatiivista, vaikka olenkin todella taipuvainen näkemään usein tunnissa vain ne huonosti menneet tehtävät. Erityisesti hetken aikaa loppusyksystä laadullisen romahduksen kokeneet laukannostot toimivat taas kuin ennenkin, ja ollaan saatu jopa asiallinen useamman viikon putki nostoja sekä laukanvaihtoja (raviaskeleiden kautta tai puomilta) ilman yhtäkään väärää laukkaa, vaikka vielä kesällä tuntui että jokaiselle esteradalle mahtui vähintään yksi väärässä- tai ristilaukassa suoritettu esteväli. Pari viimeistä kertaa Luna on ollut aivan erityisen hyvää seuraa talvipärinöineen, sillä varsinaisten tuttujen kengurupallopukkien sijaan ollaan harrastettu ihan vain vaatimattomia tasajalkaloikkia ja sopivaa lisäenergiaa. Olo alkaisi olla sellainen, että koulukisat kiinnostaisivat taas pelkkien hyvän mielen esteratojen lisäksi. 


Ja sitten vielä se Viivi! 


Tällaisen karvaturrikan kanssa Suomen talven säätilojen kohtaaminen on ajoittain melkoista päänsärkyä. Silloin kun vastassa on pakkasta ja lunta, ei tarvitse turhaan huolehtia. Kunhan vain töihin lähtiessään kolaa pahimmat kinokset ponin niskasta ulos, ettei kastele kuivikkeita. Kun paksun turkiksen alle tunkee sormensa, on karvan tyvessä kuivaa ja lämmintä ulkona pyryttävästä lumimäärästä riippumatta. Loskan ja sateen aikaan jopa tämän turkistursaan joutuu kuitenkin pukemaan, karvan tyveen päässyt kosteus kun ei kuivu omin toimin pihatto-olosuhteissa ikinä. Pukeminenkin on oma operaationsa mikäli huono keli pääsee yllättämään yöllä, sillä jo kastunut poni täytyy ensin kuivatella fleecen tai villan alla, jotta sen ensinnäkään viitsii pukea sadetakkiin. Niinpä sadesäillä Viivi jopa ajetaan vettä pitävässä heijastinviitassa, ettei tuon pörröturkki pääse muhimaan kosteuksissaan. Tämä tietenkin meinaa sitä, että huonolla säällä liikutaan lähinnä kävellen, sillä tokihan nyt tuollainen turrikka tukehtuisi muuten plussakeleillä karvojensa ja takin sisällä. Pakkasilla sen sijaan ollaan puksuteltu taas reippaamassa tahdissa sekä kärryillä että agilityn parissa, eikä jalka ole vaivannut vähääkään! Tällä viikolla Viivi aloittaa myös työkomennuksen tallin valjakkoajoviikonloppujen opetusponina, joten lisää urheilua on luvassa siltäkin suunnalta.


Kelpaa olla Viivi-muori, kun hierontapakettiin kuuluu ekologinen, kehräyksen tahdissa tärisevä selänlämmitin! Vaikka olenkin valokuvaussyistä istuttanut pieniä koiriani pariin kertaan Viivin kyydissä, niin hieman kyllä kylmäsi tämän kaksikon löytäminen käytävältä kun palasin vessasta. Liekö Ilta loikannut kyytiin yhdellä ponkaisulla, vai kiivennyt pitkin Mount Viverestin karvaista kyljystä? Jälkimmäisen voisi tosin kuvitella päätyvän tämän hienohipiäisen rouvan kanssa mekkalaan, joka varmasti kuuluisi koko tallin joka nurkkaan. Kuten aikaisempinakin talvina, on Viivi kaipaillut taas hoitojen yhteydessä kaulan ja lapojen alueen hierontaa. Osasyynä toimii varmasti kylmyys, ja toisena taas se että näin hankien ja pakkasten välillä ilmoitellessa itsestään mummeli on taas päässyt korvaamaan työkoneita ja kiskomaan vesikuormia tarhoille ja pihatoilla. Hieronnasta poni onneksi nauttii huuli lerpallaan ja silmät ummessa, joten toimenpiteen suorittaa tämän kokoiselle taskuhepalle näppärästi aina harjauksen yhteydessä. 


Tällä pärjättäneen taas hetken aikaa! Puhelinkuvien sekaan olisi kieltämättä mukavaa saada jotain hieman tasokkaampaakin, mutta sateeseen ja pakkaseen kameran rahtaaminen tuntuu hieman itsetuhoiselta ajatukselta. Josko hanget palaisivat niin, että saataisiin jonkin sortin joulukuvia eikä jouduttaisi lavastelemaan tallin käytävällä kuten viime jouluna? Tässä muuten ihan muuten vain näytiksi Viivi ja PH vuoden takaisine jouluposeerauksineen, kun lumesta ei ollut tietoakaan!


Viivi-ratsu ja Lilli-tonttu valmiina työkomennukselle, sekä joulun kunniaksi Pikku-Hirvestä Pikku-Poroksi muutoksen tehnyt PH (PP?). Mitähän tänä vuonna kehittäisi?





maanantai 7. marraskuuta 2016

Talviset taapertajat



Halloweenin jälkeen jatkettiin normaalia eloa, ja agilitykoitokseen treenailleen Viivin alta hieman vähemmälle urheilulle jäänyt PH pääsi taas tasoittamaan tilannetta. Muutamana iltana käytiin ihmettelemässä kentälle jätettyä Agilitymestaruusrataa maasta käsin, ja PH hyppäsi pitkästä aikaa tukkeja ja muita kammotuksia. Lainelankkuunkin tutustuttiin ensimmäistä kertaa. PH on aina ollut sisäinen nössö ja erityisen estekammoinen, jolla on ollut tapana pyrkiä pinkaisemaan esteen jälkeen muutaman askeleen mittainen pakoretki ettei este vain pääse puraisemaan takalistosta. Siksi olenkin huipputyytyväinen siihen, että tätä nykyä pikkumies osaa hypätä esteet omin päin "Hop"-käskysanan kuultuaan ilman että joudun itse henkisenä tukena kiipeämään esteestä ylitse mukana, ja ylitse selviydyttyään poni pysähtyy nätisti odottamaan kehuja sen sijaan että harkitsisi pakoon pyrkimistä. Eihän tällä tekniikalla nopeita ja näppäriä agilityratoja tehdä, mutta nyt poika on rauhallinen ja leppoisa lyllerö jännittävän hölmöläisen sijaan. 


Ja kun esteet olivat tuttu konsepti maasta käsin, pitihän niitä testata selästäkin! Meidän tavanomaisten tehtävätasolta ihan vain mutkitteluita, ympyröitä ja pysähdyksiä sisältävien köpöttelyhommien vastapainoksi punkero hölkkäsi ratsastajan kanssa ensimmäiset kavalettinsa sitten kevään. Tällä kertaa ei nähty lihapullaloikkia, vaan täysin asiallisia ylityksiä. Vielä tästä täysipäinen pikkuesteiden puksuttelija tulee, se on varma!


Sateiden aikaan PH viihtyi tallissa paremmin kuin hyvin, koko oriporukan jonottaessa innokkaina sisälle iltaisin. Nyt kun maa on valkoinen ja lämpötila pakkasen puolella, ulkoilevat nirppanokkaiset oripojatkin taas ilman mutinoita. Kylmällä säällä jaksaa riehuakin enemmän, jottei lämpö pääse häviämään. Tällä hetkellä pulskan ponipojan päivien piristys taitavat kuitenkin olla tallille tänään muuttaneet uudet ponitammat, joiden liikkeitä toisella puolella käytävää PH seuraa varsin antaumuksella. Ihanaisia uusia vaimoehdokkaita! 



Kääöpiövoittoinen tammapihatto sai laumansa jatkeeksi hieman komeampaakin sukupuolta, kun kaikin puolin valtava pv-herra Orion muutti leidien seuraksi. Tällaiset olivat näkymät noin tuntia uuden tulokkaan saapumisen jälkeen, joten suuresta draamasta ei voinut puhua. Viiville Orion onkin entuudestaan tuttua maastoiluseuraa ja kentälläkin on pyöritty yhdessä monet kerrat, joten tämän kaksikon suhteen en sotaa epäillytkään.


Jos PH suhtautui sadesäihin prinsessamaisesti nyrpistellen, oli Viivin mielipide lähempänä puhdasta vihaa. Kura ja kosteus saavat arvonsa tuntevan mummelin aina varsin tuskaiseksi, kun taas pakkaskelien paluu tuntui vain ja ainoastaan lataavan vanhuksen akut ja pistävän tuohon roppakaupalla lisää virtaa. 


Takkikin sai jäädä hyllyyn inhottavan ihoa myöten karvat kastelevan loskasateen lakattua, sillä vaikka vesi läpäiseekin Viivi-mammutin turkiksen, ei höttöinen lumi haittaa menoa pätkän vertaa. Sateessa ja kurassa portilla vartioinut ja pihatossa kyräillyt muori tepastelee taas tyytyväisenä pitkin valtakuntaansa ja vähät välittää pakkasesta. Piimä-kuurin loputtuakin maha on pysynyt kunnossa, ja aikaisemmin vaivannut jalka ei ole ilmoitellut itsestään. 

Ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että Viivi-muori palaa täydellä teholla töihin nyt kun mikään ei enää seiso mummelin ja villinä viipottamisen välissä!



Tänään Viivi pääsi jälleen kärryjen eteen tuntiponin nimikkeellä. Kuski oli kärryponin puikoissa ensimmäistä kertaa ja kantturalta löytyi ikää reilusti tuplaten sen mitä pilotilta, mutta se ei kyllä menoa hidastanut! Varpu kruisaili kuin vanha tekijä nostalgiahuuruisen raviponin menohaluista välittämättä ja uhkasi kiipeävänsä Viivin kärryille uudestaankin tulevaisuudessa. Ja tunnin jälkeenhän tämä tehokas pieni ponikuski tietenkin loimitti, linimentoi ja pintelöi uljaan ajokkinsa! Juuri eilenhän tämäkin polvenkorkuinen tirriäinen kapusi Viivin selkään elämänsä ensimmäiselle ratsastustunnille? 


Oink oink! 


Hallowiiwi



Toissavuonna osallistuin tallin Halloweenjuhliin Viivin kanssa yksäreiden joukkuekilpailun merkeissä kärryiltä käsin soihtuja pujotellen. Viime vuoden juhlissa Viivi edusti valjakkoajoesityksessä täyttä höökää pinkoen enkelinsiivet selässään, ja ratsastuspuolelta käteen jäi jokeri-luokan voitto Huldalla sekä pariestekilpailun toinen sija Lunalla tiiminä Mirkun ja Huldan kanssa. Viime vuonna Aitotallin agilitymestaruus pidettiin kesällä, ja sieltä Viivi nappasi toisen sijan Mathildan kanssa ja itse jäin Lunan kanssa ensimmäiseksi ei-sijoittuneeksi. Tänäkin vuonna piti siis tietenkin pitää perinteitä yllä ja pönttöillä menemään parissa lajissa!


Tämän vuoden pukuteema oli varsin simppeli, omaan niskaan mahdollisimman väritöntä ja ponille taas kaikkea kirjavaa. Viiviä ei onneksi haitannut pätkän vertaa pitkin päätä liimaillut googly eyes-tarrat, eikä tuo jaksanut välittää myöskään Koivulan perheen varastoista taiotuista parittomista sukista joista ponimuori sai tyylikkäät kirjavat säärystimet jokaiseen koipeensa.




Kovin tasokkaita kuvia ei viipottavasta ponista kaukaa zoomailleeseen puhelimeen toki jäänyt, mutta kyllä tuosta silmiä siristellen joitakin estetyyppejä erottaa. Viivi oli oma pirtsakka itsensä ja teki huippuhienon radan, jossa olin aivan erityisen tyytyväinen mummelin maltilliseen sillanylitykseen normaalin kiirehtimisen sijaan sekä kuvissakin vilahtavaan kahden tukin sarjaan. Viivi on siitä aivan loistava agilitypeli, että itse ei turhaan tarvitse hypätä mukana jos esteen muoto suinkin sallii juosta ohitse ilman että naru on pian kiinni tolpassa, mummeli kun tietää tasan tarkkaan mitä tarkoittaa pitkä naru sekä käskysana "Hop." Koko radalla jäi harmittamaan vain yksi asia, ja se oli kymmenen keilan mittaisessa pujottelussa ohjaajan virheen vuoksi tipahtanut pallo. Eipä yksi virhe muuten mitään, mutta pallosta saatu sekunneiksi muutettava 3vp tuntui melko karvaalta Viivin jäätyä voitosta kaksi sekuntia. Olin jo uhonnut että tänä vuonna Viivi kahmii itselleen Agilitymestarin ihanan pinkin pilkkuruusukkeen sekä komean palkintonauhan ja eläköityy sitten tässäkin lajissa kilpailemisesta kunniallisesti, mutta mitä ilmeisimmin ensi vuonna on pakko yrittää uudestaan! Ja ehkäpä ihan hyvä niin, sillä vaikka PH parhaansa yrittikin kun illalla käytiin testailemassa radan esteitä kaikessa rauhassa ilman juhlahälinää, ei tuosta taida ihan hetkeen olla Viivin seuraajaksi agilityradoille. Ainakaan vuosikymmeneen, nimittäin.




Viivi-muori, Halloweenponeista tyylikkäin! 


Koko päivän saldo: Viivi ja Agilitymestaruuden toinen sija, sekä esteluokista Lunan kanssa luokkavoitto ponin oltua huipputuulella sekä 5-vuotiaan Riepun kanssa A.0.0-ruusuke urheasti hengissä selvitystä ristikkoradasta, vaikka pukeutuneet ihmiset ja juoksentelevat lapset junnua kovasti jännittivätkin. Joskohan ensivuonna olisi PH'nkin aika näyttää nenuaan tallin harjoituskisoissa?