torstai 24. marraskuuta 2016

Väläyksiä viime viikoilta

Blogi sai uuden, varsin simppelin ja vähän talvisemman lookin. Josko tätä katseltaisiin ainakin joulun ylitse? Samalla vaivalla päivitellään toki myös se että mitä elikoille tällä hetkellä kuuluu. 


PH vietti pahimpien jääpäivien ajan vapaata, mutta kentän pinnan hieman pehmettyä päästiin taas hommiin. PH on aikaisemmin saanut koipiinsa vain kuljetussuojia ja polven haavaa suojanneen kääreen, joten päätin ihan vain totuttelun nimeen kääriä ponin pinteleihin ensimmäistä kertaa elämässään. Onneksi tämän kanssa on puljattu ties mitä koipien haavoja vuosien varrella, koko rullailuepisodin aikana kun koko otus ei liikahtanut senttiäkään. Edes Viivi ei seiso pintelöitävänä näin kylmäpäisesti hievahtamatta. Ensimmäiset askeleet karsinasta poistuttiin koikkelehtien kuin humalainen flamingo, mutta jo ennen tallin ovea PH oli jo kokonaan unohtanut uuden varustuksensa. Laskenut lämpötila, pimenneet illat ja tuulinen sää eivät ole tätä nuorta herraa hetkauttaneet, vaan sekä liinassa touhuamiset että ratsastuskerrat ovat kuluneet tasaisen onnistuneesti. Ainakin minun optimistisiin silmiini näyttäisi lisäksi siltä, että kylmenneet ilmat ovat johtaneet myös siihen, että keltaisen voipallon kesävatsa on alkanut hieman kutistua? Paksu kuin mikä se on edelleen, mutta suunta on kuitenkin oikea. 


Tällä hetkellä PH'ta riivaa jumalaton ikenien kutina, joten mielenkiinnolla odottelen hammaskaluston tulevia muutoksia. Tässä iässä kun sieltä sopisi tuupata muiden jokaista hevosta koskevien vaihtumisten lisäksi myös torahampaita. Raukkaparka purkaa kutinaansa niin vesiastiaan, karsinan kaltereihin kuin tarhakavereiden niskoihinkin. Myös ikenien ja turvan rapsuttelu ihmisen toimesta sormin tai karhealla harjalla saa tällä hetkellä ponin lähentelemään seitsemättä taivasta. Sinäänsä kutina toki koettelee keltaisen nautaeläimen lisäksi käsittelijöidenkin hermoja, että raaputuksen tarve on saanut PH'n palaamaan täydellä teholla vanhan pahan tapansa pariin, ja nyt aivan kaikki on pakko ottaa suuhun, Riimu, naru, ohjat, taluttajan hiha ja kaikki muukin mikä ei juokse pakoon tarpeeksi lujaa otettaisiin suuhun mussutettavaksi ja mälvättäväksi, ja vaikka kielto toimiikin aina hetken, on seuraava objekti heti kierroksessa kun selkänsä kääntää. Tehtäisiinpä poneille puruleluja samaan henkeen, kuin hampaitaan kasvattaville vauvoille... Jotain positiivista tosin tässäkin, sillä nyt olen päässyt kehumaan ponia maasta taivaaseen sen ottaessa itse omatoimisesti kuolaimet suuhunsa kun niitä sille näyttää.



Samalla kun poika potee hammasharmejaan, on Luna toiminut ahkerana valkkuratsunani. Nyt tuntuvat taas asiat rullaavan, ja jokaisen tunnin jälkeen loppufiilis on ollut lähempänä positiivista kuin negatiivista, vaikka olenkin todella taipuvainen näkemään usein tunnissa vain ne huonosti menneet tehtävät. Erityisesti hetken aikaa loppusyksystä laadullisen romahduksen kokeneet laukannostot toimivat taas kuin ennenkin, ja ollaan saatu jopa asiallinen useamman viikon putki nostoja sekä laukanvaihtoja (raviaskeleiden kautta tai puomilta) ilman yhtäkään väärää laukkaa, vaikka vielä kesällä tuntui että jokaiselle esteradalle mahtui vähintään yksi väärässä- tai ristilaukassa suoritettu esteväli. Pari viimeistä kertaa Luna on ollut aivan erityisen hyvää seuraa talvipärinöineen, sillä varsinaisten tuttujen kengurupallopukkien sijaan ollaan harrastettu ihan vain vaatimattomia tasajalkaloikkia ja sopivaa lisäenergiaa. Olo alkaisi olla sellainen, että koulukisat kiinnostaisivat taas pelkkien hyvän mielen esteratojen lisäksi. 


Ja sitten vielä se Viivi! 


Tällaisen karvaturrikan kanssa Suomen talven säätilojen kohtaaminen on ajoittain melkoista päänsärkyä. Silloin kun vastassa on pakkasta ja lunta, ei tarvitse turhaan huolehtia. Kunhan vain töihin lähtiessään kolaa pahimmat kinokset ponin niskasta ulos, ettei kastele kuivikkeita. Kun paksun turkiksen alle tunkee sormensa, on karvan tyvessä kuivaa ja lämmintä ulkona pyryttävästä lumimäärästä riippumatta. Loskan ja sateen aikaan jopa tämän turkistursaan joutuu kuitenkin pukemaan, karvan tyveen päässyt kosteus kun ei kuivu omin toimin pihatto-olosuhteissa ikinä. Pukeminenkin on oma operaationsa mikäli huono keli pääsee yllättämään yöllä, sillä jo kastunut poni täytyy ensin kuivatella fleecen tai villan alla, jotta sen ensinnäkään viitsii pukea sadetakkiin. Niinpä sadesäillä Viivi jopa ajetaan vettä pitävässä heijastinviitassa, ettei tuon pörröturkki pääse muhimaan kosteuksissaan. Tämä tietenkin meinaa sitä, että huonolla säällä liikutaan lähinnä kävellen, sillä tokihan nyt tuollainen turrikka tukehtuisi muuten plussakeleillä karvojensa ja takin sisällä. Pakkasilla sen sijaan ollaan puksuteltu taas reippaamassa tahdissa sekä kärryillä että agilityn parissa, eikä jalka ole vaivannut vähääkään! Tällä viikolla Viivi aloittaa myös työkomennuksen tallin valjakkoajoviikonloppujen opetusponina, joten lisää urheilua on luvassa siltäkin suunnalta.


Kelpaa olla Viivi-muori, kun hierontapakettiin kuuluu ekologinen, kehräyksen tahdissa tärisevä selänlämmitin! Vaikka olenkin valokuvaussyistä istuttanut pieniä koiriani pariin kertaan Viivin kyydissä, niin hieman kyllä kylmäsi tämän kaksikon löytäminen käytävältä kun palasin vessasta. Liekö Ilta loikannut kyytiin yhdellä ponkaisulla, vai kiivennyt pitkin Mount Viverestin karvaista kyljystä? Jälkimmäisen voisi tosin kuvitella päätyvän tämän hienohipiäisen rouvan kanssa mekkalaan, joka varmasti kuuluisi koko tallin joka nurkkaan. Kuten aikaisempinakin talvina, on Viivi kaipaillut taas hoitojen yhteydessä kaulan ja lapojen alueen hierontaa. Osasyynä toimii varmasti kylmyys, ja toisena taas se että näin hankien ja pakkasten välillä ilmoitellessa itsestään mummeli on taas päässyt korvaamaan työkoneita ja kiskomaan vesikuormia tarhoille ja pihatoilla. Hieronnasta poni onneksi nauttii huuli lerpallaan ja silmät ummessa, joten toimenpiteen suorittaa tämän kokoiselle taskuhepalle näppärästi aina harjauksen yhteydessä. 


Tällä pärjättäneen taas hetken aikaa! Puhelinkuvien sekaan olisi kieltämättä mukavaa saada jotain hieman tasokkaampaakin, mutta sateeseen ja pakkaseen kameran rahtaaminen tuntuu hieman itsetuhoiselta ajatukselta. Josko hanget palaisivat niin, että saataisiin jonkin sortin joulukuvia eikä jouduttaisi lavastelemaan tallin käytävällä kuten viime jouluna? Tässä muuten ihan muuten vain näytiksi Viivi ja PH vuoden takaisine jouluposeerauksineen, kun lumesta ei ollut tietoakaan!


Viivi-ratsu ja Lilli-tonttu valmiina työkomennukselle, sekä joulun kunniaksi Pikku-Hirvestä Pikku-Poroksi muutoksen tehnyt PH (PP?). Mitähän tänä vuonna kehittäisi?





3 kommenttia:

  1. Myönnän, toistan itseäni, mutta: tää blogi ja nää eläimet (ja okei varsinkin Viivi) on vaan niin silkkaa rakkautta <3 <3

    Olin muuten ihan varma tuosta kissakuvasta että se oli myös vain luonnollinen jatkumo lavastusten sarjalle! Ei toki vähentänyt söpöyttä ollenkaan, mutta oikein yllätyin kun luin että katti oli aivan itse taikonut itsensä kopukan selkään! Oikein tyytyväisiltä näyttävät kyllä molemmat söpöliinit. :)

    Mitä muuten nämä kissat oikein olivat ja vieläkö niitä asuu Viivin naapurissa? Sekin otos sai aikaiseksi äänekästä hihittelyä missä Viivi katseli naapurikarsinan kissapesuetta kuin koira makkaranpaloja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä ovat meidän uudet juniori-ikäiset tallikissat Aamu ja Ilta. Elelevät vapaana tallissa ja tontilla, mutta ovat niin hulluna hevosten pellavaan että vaanivat varmasti vieressä jokaista rehuvadin saanutta kaviokasta. Viivi on sietänyt kissat niin niskassaan kuin tarhassaankin tepastelemassa, ja vielä ei ole tullut mitään selkkauksia! Matalan ponin selkä on lämmin ja saavutettavissa, joten siellä torkutaan jopa mielummin kuin viikattujen loimien sisällä tai harjakasseissa... :D

      Poista
  2. PS. Erittäin tyylikäs blogin ulkoasu. Ja tottakai otsikossa itse eläimet elementissään!

    VastaaPoista