perjantai 2. joulukuuta 2016

Luukku 3: Ensimmäinen hevoseni


Vaikka Viivi onkin ensimmäinen kokonaan omalle vastuulleni tullut kaviokas, ja PH taas ensimmäinen virallinen oma hevoseni, löytyy lapsuudestani kuitenkin useampi vuosi äitini siivellä kulkeneena hevosenomistajana. 


Vuonna 1996 syntynyt suomenhevostamma Tuloloukku, tutummin Loukku, on tuttavuus yli kymmenen vuoden takaa. Olin ratsastanut ratsastuskoulussa parin vuoden ajan, ja luonnollisesti haaveillut omasta hevosesta. Tarkemmin sanottuna ponista. Ratsastuskoulun Eetusta. Vuonohevonenkin olisi kelvannut. Ei kuitenkaan tullut kumpaakaan, vaan äidin valinnasta vaatimaton, kummoisia osaamaton pieni suomenhevonen. Muistan esimerkiksi kentän kulmasta kääntymisen ilman raville karkaamista sekä peruutuksen olleen alkuun ainakin alle kymmenenvuotiaalle allekirjoittaneelle lähes mahdotonta. Ne luokkakaverit, joiden kanssa olin ratsastanut samassa ryhmässä ratsastuskoululla nälvivät hevosen rumasta nimestä, ja siitä kuinka entisellä ravurilla pienellä, vain aikuisten asuttamalla yksityistallilla ratsastamisen täytyi olla tylsää tuntitallin meiningin rinnalla. Aikuisen jälkiviisaudella voisi tietenkin veikata luokkakavereiden olleen kateellisia omasta hevosesta, vaikka sitten varsin vaatimattomasta.


Harmaavarpusmaisesta ulkomuodostaan huolimatta Loukku oli kuitenkin äärimmäisen kultainen hevonen. Alkuaikojen osaamattomuutensa se korvasi kymmenkertaisesti olemalla naurettavuuteen asti kiltti ja luotettava. Kymmenvuotias hoiteli hevosta ongelmitta, ja kahdestaan käydyiltä maastolenkeiltäkin palattiin aina yhtä matkaa takaisin. Ilman satulaa ratsastelu oli jo tuolloin lähellä sydäntä, ja sillä tapaa puolivarustautuneina me silloinkin köpöteltiin metsäteillä. Siihen aikaan nuori ja energinen Lilli-schipperkekin istui muutamaan kertaan kyydissä Loukun selässä, vaikka nykyään vanha muorikoira suosiikin kyydittäjänään Viivin kärryjä. Yhteisiltä vuosilta ei äkkisältään muistu mieleen yhtäkään pukkia, ja ne pari hassua tippumistakin olivat kaikki hevosesta johtumattomia. Hengissä selvittiin niin autoteillä maastoilusta, heinäpaalimuurien hyppäämisestä sekä metsään rakennetusta maastoesteradasta. Loppua kohden Loukusta myös kuoriutui täysin kelvollinen kouluratsu, ja pieni web-vakoilu paljastaa että uusien omistajiensa kanssa tamma pääsi kilparadoillekin näyttäytymään. 


Myös minkään asteisesta kärryttelystä ensimmäiset muistikuvani ovat Loukun koppakärryiltä, joilla mentiin eikä meinattu ja jälkeenpäin syljeskeltiin suusta hiekkaa ja pieniä kiviä. Itsehän päädyin ohjaksiin vasta vuosikaudet myöhemmin. 
Loukun myynnin myötä lopetin itse ratsastuksen kokonaan, kuten monelle tuppaa yläasteelle siirtymisen jälkeen käymään. Vielä myynnin jälkeenkin muistan kuitenkin käyneeni äitini kanssa tervehtimässä vanhaa kaveria, joka vaikutti oikein tyytyväiseltä uudessa kodissaan. Vaikka Loukku ei ehkä ollutkaan se keltainen unelmaponi josta haaveilin, ei juuri parempaa ensihevosta olisi voinut olla!

2 kommenttia:

  1. Oi, ihana! 😍 Suokit ovat kyllä kultaisia!

    Sinun blogisi vaikuttaa kyllä muutenkin kivalta ja mielenkiintoiselta, joten niinpä liityin lukijaksi. 😊


    Minun blogini: erisukuisetsuomenhevoset.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä kaikin puolin herttainen hevonen vaikkei ehkä mikään hevoskauneuden kirkkain tähti ollutkaan!

      Minäkin nappasin sinut lukulistalleni! Vaikka omat kaviokkaat ovatkin ponimallia, niin lähipiirin suokki-ihmiset ovat sentään pitäneet yllä mielenkiinnon myös tähän kotimaiseen rotuun :D

      Poista