maanantai 5. joulukuuta 2016

Luukku 5: Viivin historiikki


No joo, ei nyt Viivin historiikki. Mutta minun ja Viivin yhteisen taipaleen lyhennelmä kuitenkin!


Viivi päätyi minulle sattumalta kesällä 2014. Tuohon aikaan PH oli hoitohevoseni, ja Possun kuoltua muutama kuukausi takaperin olin siirtynyt ratsastamaan Lunalla. Alkeisleirien leiriponeista oli hieman pulaa, ja hevosiaan omassa pihassaan pitäneellä äidilläni oli nuoren connemaransa Pupen seuraponina iäkäs shettisrouva, jota olin tainnut kerran aikaisemmin rapsutella karsinassa. Viivin ratsastushistoria oli hieman hämärä, mutta kyllä sillä kuulemma pystyi köpsöttelemään muksu kyydissä. Ja eihän alkeisleirin pienimpien lasten talutusratsuna toimiminen muuta vaatinutkaan kuin käyntiä ja nöpöhölkkää taluttajan määräysten mukaan, ja niinpä Viivi pestattiin kesätöihin samalla kun Puppe pääsi laiduntamaan PH'n isoveljen Eemelin seuraksi, jotta pääsisi välillä painimaan ja rellestämään jonkun enemmän kokoisensa ja ikäisensä kanssa. 


Tässä Viiviä testataan ratsain ensimmäistä kertaa sen tultua minulle kesälainaan. Uhrina toiminut saara laitteli muutaman muun tallin tuntilaisjunnun kanssa ponin valmiiksi vapaana tarhassa, kapusi kyytiin ja puksutteli ongelmitta läpi kaikki askellajit ja pikkuisen ristikon. Tämä hurja esteiden ylitys jäi kyllä historiaan, sillä kesken ensimmäisen hypyn Viivin kumpikin jalustinhihna irtosi kannatinkoukuistaan, ja ponin seistessä hämmentyneenä este vatsansa alla Saara ja jalustimet jatkoivat matkaa ponin kaulan yli maahan... 


Viivin ja Lunan ensimmäinen kohtaaminen, ja tähän päivään saakka yksi suosikkikuvistani kautta aikain. Tämä afropari onkin tämän jälkeen lyönyt hynttyynsä yhteen useampaan kertaan. Viivi on toiminut sairastavan Lunan seuraponina niin laitumella kuin klinikkareissullakin, ja ovatpa nuo olleet tarhakavereitakin. Kertaalleen muistan myös ratsastaneeni Lunalla Viivi narun päässä käsihevosena.


Viivi suoritti leiriponin työnsä kunnialla, ja palasi sitten joksikin aikaa äidilleni. Pitkään mummeli ei kuitenkaan poissa pysynyt, kun äitini muuton vuoksi sekä Puppe että Viivi muuttivat Aitotallin vakiasiakkaiksi.


Viivin tultua ainakin väliaikaisesti jäädäkseen aloin itse liikuttaa sitä ajaen. Vanhasta raviponista kuoriutuikin aivan älyttömän hauska ja energinen villivirtahepo, ja ajatus valjakkoajon aloittamisesta syttyikin tuolloin. Olin toki aikaisemmin groomannut Possua ja ajanut Stanlya, mutta tässä viipottajassa oli sitä jotakin! Valmennusryhmäläiset tosin suunnittelivat varmaan murhaani, sillä ne reppanat putsasivat jälleen käyttökuntoon ponin säilytyksessä homeisiksi päässeet valjaat. Hyvin putsattu tytöt, edelleen täydessä käyttökunnossa! 


Minun harrasteajeluni ohella Viivi toimi edelleen satunnaisesti myös tuntiratsuna. Yllä näytillä Viivin ensimmäinen kilpailustartti, jossa Sane ja Viivi pokkasivat ruusukkeen tallin Halloweenkilpailujen ristikkoluokasta. Kuski tipahti kyydistä verryttelyn aikana muistaakseni kolmesti ponin todistaessa ansainneensa pirunsarvensa, mutta rata sujui ongelmitta!


Joskus näihin aikoihin äitini muutti uudestaan, päätyen sen verran kauemmas että ajomatka meille olisi ollut turhan pitkä. Pupen ja Viivin olisi siis ollut aika muuttaa jälleen, minä vain en suostunut enää luopumaan mummelistani. Niinpä Puppe lähti ja Viivi jäi, ja me aloitettiin ihan oikea valjakkoajoon keskittyminen. Treenailtiin pelkän humputteluajamisen lisäksi myös maratonia ja tarkkuutta, ja käytiin jopa valmentajan silmän alla ajamassa silloin tällöin. Ponin kunto nousi kohisten, ja kuskikin alkoi ehkä vähän tajuta että miten tämä ponieläin nyt oikeastaan toimiikaan.


Jouluna 2014 Viivi sai Janetelta ihan omat, oikeat ajosuitset. Tässä kohtaa varusteita alkoi muutenkin hiljalleen kerääntyä, ja tallin lapset saivat aihetta vinoilla kun My Little Viivi tallusteli pitkin tonttia milloin mihinkin järkyttävään neonväriseen härpätinriimuun tai sarjakuvaloimeen käärittynä. 


Kun Viivi oltiin todettu kaikin puolin asialliseksi ajettavaksi, ja sen alkuaikojen ylimääräiset höyryt painattaa täysillä eteen oltiin saatu talttumaan hieman rauhallisempiin lukemiin, alkoi mummeli todistaa itseään myös ajotunneilla. Tätä nykyä poni onkin jo niin kovin tasoittunut, että on vaikea uskoa että alkuun jarruja ja rauhallisia pysähdyksiä saatiin harjoitella ihan tositarkoituksella. Maastoihinkin Viivi alkoi päästä mukaan, ja mummelihan painatti kyselemättä useamman tunnin lenkit isompien hevosten perässä vähääkään mistään liikenteestä välittämättä. Tätä nykyä pidemmät maastoajelut ovat jääneet kun pyrin säästelemään vanhuksen koipia liioilta kovilta pohjilta, mutta ihan loistavat muistot noista retkistä kyllä on!


Kaikenlainen PR-toiminta on ollut Viivin alaa aina, ja minun luotanikin käsin se on suorittanut kaikensorttisia tempauksia talutusratsastuksista ja talutuskärryttelyistä aina TV-esiintymiseen saakka. Paikallislehdessäkin Viivi on tuttu naama!


Ensimmäiset valjakkokisansa Viivi debytoi alkuvuodesta 2015. Vaativassa tarkkuusluokassa mummeli sipsutteli vaatimattomasti luokkavoittoon isojen, osaavien hevosten turpien editse (alitse?) ihan vain puhtaan virtaheporaivon voimin. Tästä oltaisiin jatkettu Keilakunkku-Cupin seuraaviin osakilpailuihin Cupin johtosijalta ja jokseenkin itsevarmoina, mutta toisen osakilpailun aamuna Viivi liikkui etujaloistaan kumman kankeasti ja jäi siis matkasta. Vaiva helpotti kävelyllä ja linimenttien ja kylmäysletkujen kanssa puljaamalla, mutta tästä saakka oikea etujalka on silloin tällöin ilmoitellut iästään.


Talutusreissuja me ollaan toteutettu vaikka missä ja miten. Ollaan kyyditty lapsia ratsain Ensi- ja turvakotiyhdistyksen pihalla, ajelutettu ympäri päiväkotirakennusta ja seisty rapsuteltavana tunti toisensa perään. Näillä reissulla Viivi onkin aivan elementissään, ja vaikka reissut ovatkin usein rankkoja helpottaa asiansa osaava ponikaveri hommaa huomattavasti.



Oman tallin tapahtumiin Viivi on yhtä lailla osallistunut ahkerana loppukevennyksenä. Mummeli on viuhunut Halloween-ajonäytöksessä minkä vain pötikkäkoivistaan pääsee ja vetänyt laskiaisriehassa halukkaita reen kyydissä. 


Talutusreissuilla me ollaan esiinnytty monenlaisessa seurassa. Yleisimimpiä kavereita ovat olleet Hupu-vuonis tai Anna-minishettis, mutta yhteistyökuvioita ollaan esitelty myös kuvassa näkyvän Kirppu-vuoniksen sekä Stanly-miniatyyriorin kanssa. Näiltä Terälahden talutuskeikoilta ollaan aina palattu keskustasta suoraan laitumelle ajaen, ratsastaen tai taluttaen, ja jutut ovat kieltämättä olleet välillä hieman hysteerisia. Näillä talutuskeikoilla olen saanut naureskella myös Viivin viilipyttymäistä työpäätä, sillä markkinamellakan keskelläkin olen voinut itse pitää ruokataukoa ja jättää ponin siksi aikaa tutun hädin tuskin kouluikäisen ratsastuskoululaisen hoidettavaksi. Siinähän syöt sämpylää ja katselet, kuinka polvenkorkuinen muksu ottaa tärkeänä maksun vastaan, odottaa että kyytiläiset lastautuvat ja lähtee kierrokselle lauhkeasti perässään tepasteleva Viivi kannoillaan. 


Ratsun hommia Viivi tekee yhä, joskin harvakseltaan. Ajotunnit ovat niin vahvasti enemmän mummelin mieleen, että niiden hevosvalikoimasta Viivi löytyy käytännössä aina. Selkään kapuavat kuitenkin tätä nykyä enää Viivin viuhahduksista tietoiset hurjapäät. Kesällä mummeli toimitti Jennyn leirikilparatsun virkaa, ja laitumellekin kuljettiin kävelymatka niin, että Jenny istui kyydissä ilman satulaa tai suitsia pelkän riimun ja narun turvin.
Vuosien varrella vakiratsastajien listalle ovat nousseet Saara, Jenny ja Sane. Lapset kuitenkin tuppaavat kasvamaan, ja tällä hetkellä tarpeeksi pienistä kuskeista ei ole tungosta. Saapa nähdä, vieläkö joku ilmestyy tiimin jatkeeksi selästäkäsin liikuttajaksi tulevaisuudessa?


Vaikka Viivi onkin ratsuna se otus, jonka esiintymiset keräävät aina uteliaan yleisön seuraamaan, nähdäänkö tänään jotakin hassua, ei se ole koskaan jäänyt yhden yhtä kilpailustarttia vaille ruusuketta yhdessäkään lajissa. 


Kuolaimetta harrastamiseen me eksyttiin vuosi takaperin, kun kenttä oli jäinen ja kärryttelyn sijaan panostin muutaman viikon ajan ohjasajoon tallin ympärillä ja maastossa. Joku kerta laiskuus iski, ja suitsimisen sijaan napsaisin ohjat kiinni suoraan riimuun. Sille tielle jäätiin, sillä ajettavuudessa ei juuri ole eroa välineistä riippumatta. Tätä nykyä Viivi tekeekin töitä niin maastossa, ajotunneilla kuin talutusponinakin usein pelkän riimun voimin. Mitäpä sitä vaihtamaan, kun näinkin toimii.


Toki me ollaan koko tämä aika harrastettu muutakin, kuin pelkkää kärryttelyä. Taluttaen käppäillään teillä ja umpimetsissä, ja joskus eksytään uimaankin. 


Ohjasajo ja kaikenlainen agility kuuluu myös vakituiseen repertuaariin, jottei mummeli pääsisi tylsistymään. Näin on hyvä myös jumppailla, sillä ohjasajaen ollaan päästy kokeilemaan esimerkiksi väistöjä ja tekemään puomijumppaa kaikissa askellajeissa. 


Agilityä Viivi harrastaa mielellään sekä kentällä, maastoestealueella että ihan vain umpipusikossa. Erityisesti hyppyesteet saavat mummelin pärisemään kuin mopedi, ja usein ponin päästettyä lähtöröhkäisynsä ei taluttajan auta kuin painella mukana niin lujaa kuin vain kintuistaan pääsee ettei häiriköisi rouvan sulokasta suoritusta.


Rankin treenaaminen ja valjakkokisatavoitteet ovat tätä nykyä jääneet jo taakse, sillä suosin iäkkäiden jalkojen hoitomuotona eniten tasaista, kevyehköä liikuntaa. Silloin tällöin toki päästellään edelleen muorin mielenterveyden hoitotoimenpiteenä, mutta muuten ollaan kevennetty reilusti. Tämän myötä kuvioihin on tullut myös temppujen opettelu, jossa Viivi onkin melkoinen virtuoosi.


Myös irtohyppääminen saa vanhuksen hyvinä päivinä innosta sekaisin, ja vaikka tätä nykyä hypyt pidetäänkin hyvin vaatimattoman kokoisina, on Viivi saanut useamman katselijan silmät pyöreäksi pari vuotta takaperin leiskauttamalla Tertun perässä keveästi ja komealla ilmavaralla yli 80cm korkean esteen ylitse. Ei heti uskoisi, kun tämän ponin höyryveturin lailla maanpintaa myöten kiitävää, paksua karvapallo-olemusta katselee.





Mieli pidetään muutenkin virkeänä vaihtelevalla liikunnalla. Kesällä poni sai urheilla laitumella Tertun perässä oman makunsa mukaan, ja kyllähän se aina aikansa tepasteli ja hölkkäili ennenkuin jättäytyi aterioimaan symmetrisen pyöreää muotokieltään ylläpitääkseen.


Vaikka muuten ollaankin jo jättäydytty viettämään lokoisia eläkepäiviä, aikoo Viivi yhä esitellä taitojaan agilityradoilla niin kauan kuin vain itse osoittaa intoa lajia kohtaan. Ruusukeseinällä on vielä tilaa! Itse olen testaillut tänä aikana ponin kanssa tarkkuusajoa ja agilityä, jonka lisäksi ahkerat valkkujunnut ovat kisailleet Viivillä kouluajossa, esteillä ja derbyssä.


Kaikkein tärkein asema Viivillä on kuitenkin näiden vuosien ajan ollut sellaisena hyvän mielen lemmikkiponina. Vapaana pihapiirissä laiduntava mummeli on mukava esimerkki siitä, että poni viihtyy täällä niin ettei näe mitään syytä poistua paikalta. Kutsun kuullessaan se tulee luokse, ja on valmis lähtemään hommiin vaikkakin sitten diivamaisesti turpaansa rutistellen. Jos joku pelkää traileria, käy Viivi näyttämässä että tämä koppero on maailman paras paikka jonne pinkomalla pääsee kyydillä johonkin jossa saa juosta sairaan lujaa. Kun sairastaja tarvitsee seuraa naapurikarsinaan tai laitumelle, on Viivi tikkana paikalla. Jos joku ei uskaltaudu maastoon, lähtee Viivi seuraksi. Pelottavia mörköjä kentän pimeissä nurkissa? Viileä Viivi-poni kentän aitaan sidottuna rauhoittaa hermoja. Vesieste pelottaa? Viivi kahlaa edeltä. Tulieste pelottaa? Viivi hyppää edeltä. Tulipa vastaan sitten traktori, hyökyaalto tai lohikäärme, on mummeli elementissään henkisenä tukena.  

2 kommenttia:

  1. Vitsi, miten hauska postaus! :D Sinulla on niin ihanan omalaatuinen tyyli kirjoittaa, jonka olen huomannut jo lyhyen ajan blogiasi seurailtuani. Ja että miten suloinen poni. 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viivistä on helppo kirjoittaa värikkäästi, kun se on persoonaltaan niin kirjava hyvässä ja pahassa! 😂💖 Mutta kiitos kovasti!

      Poista