torstai 8. joulukuuta 2016

Luukku 9: PH'n historiikki


Viimeinen osa näitä saman kaavan mukaan kulkevia muistelmapostauksia. Joko kyllästyttää? Ei hätää, tämän jälkeen loppuu!

Ensialkuun on tärkeintä muistutella mieleen ensivaikutelmani takkuisesta, juuri 2-vuotiaaksi kääntyneestä vuonohevosorista nimeltään Pikku-Hirvi. Nimittäin se, etten koskaan ollut inhonnut toista hevosta niin syvästi. Varsa oli totaalinen riesa, joka roikkui hupussa ja hihassa, aukoi vesikanistereiden korkit, kaatoi kanisterit, ja lopulta kun luulin hetkeni koittaneen ja suuntasin kohti pihaton porttia ja sen takana odottavaa vapautta, kuului takaani rysähdys. Ja se halvatun poni makasi niin itsetyytyväisen näköisenä siinä kanistereille tarkoitetussa pulkassa, jota koitin kiskoa pois. Sinä tammikuun aamuna olisin voinut viipaloida elämäni hevosen ja pistää sen pataan.
Ja samalla linjalla me jatkettiin. Varsa kehitti epäjohdonmukaisen, uudelleen hevostelua aloittelevan pölvästin koijaamisesta niin hauskan leikin, että kun kuljin aidan ulkopuolta, hölkkäsi se poikkeuksetta tarhan sisäpuolella rinnallani. Ihan kuin se olisi odottanut, että sen suosikkilelu tulee jälleen härkittäväksi. Näin me mentiin joitakin viikkoja, joiden aikana opettelin että paras tapa pitää pieni tihulainen poissa henkilökohtaisesta tilastani oli ottaa tämän kanssa samassa pihatossa asustava isäukko Possu otsatukasta mukaan samalla kun täytin vesiä. Isän auktoriteetti oli ehdoton, ja kakara piti väliä. 

Olen kuullut monta sellaista tarinaa, joissa se ratsastuskoulun inhokkihevonen kohoaakin sitten kertarysäyksellä suosikiksi yhden oikein onnistuneen tunnin ansiosta. Tämäkin oli vähän sellainen kerrasta ympäri-tyylinen tapahtuma. Joku kerta ratsastuksen jäljiltä Possun pihattoon palautettuani jäin katselemaan PH'ta, joka selvästi kyräili ja odotteli Possun siirtyvän kauemmas jotta saisi tulla luokseni. Jostain hetken mielijohteesta muistan tuolloin todenneeni ääneen "Tuu sitten, mutta jos tällä kertaa sikailet niin uutta mahdollisuutta et saa." Ja eihän se sikaillut. Käveli rauhassa luokse, painoi pään syliin ja seisoi siinä minuuttitolkulla rapsuteltavana. Kun totesin että nyt sietäisi mennä, varsa teki tilaa, mutta seurasi portille ja hörisi perääni kun lähdin. Tästä noin minuuttia myöhemmin kun astuin talliin, pyysin että saisin alkaa puuhailemaan ponin kanssa.


Ja sainhan minä. Alkuun me ihan vain harjailtiin ja treenailtiin kavioiden nostoa, käveltiin narussa ja muutenkin hengailtiin. Sitten jotenkin ihan vahingossa eksyttiin siihen, että satuloitiin ensimmäistä kertaa. Ja että minä, nuorista hevosista täysin kokemattomana, istuin siellä kyydissä. Ensimmäiset askeleet, ensimmäiset ravipätkät, ensimmäiset maastolenkit sekä hevoskaverin kanssa että ilman... Jotenkin noita vain kertyi. Opeteltiin käyttämään myös valjaita, ja kokeiltiin ohjasajoakin. 


Tässä PH nenuilee ensimmäistä kertaa elämänsä miestä, tuohon aikaan 1-vuotiasta Sälliä. Vain hetkeä aikaisemmin kumpikin oli ylittänyt talutettuna elämänsä ensimmäiset tuliesteet. Nuorena se on kaikki hulabaloo aloitettava, niin kasvaapahan kaikkea kummallistakin nähnyt harrasteratsu. Tästä ehkäpä kuukausi tai kaksi eteenpäin oli laitumelle lähdön aika, ja kumpikin pojista jätti isän helmoissa elämisen taakseen. PH'n tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että Possun kuoltua PH jätti isästään, veljestään ja Pullasta koostuneen lauman jälkeensä ja muutti yhteen tallin muiden tuon aikaisten nuorten orien kanssa.


Tämän kuvan oton aikaan Voima eleli vielä emänsä mahassa, ja PH'n ja Sällin seurana laidunsi Sällin ikäinen quarter-orivarsa Larry. 


Tämä kuva minulta löytyy seinältäkin naurettavan kokoisena tauluna. Jaa että miksi? No siksi, että tässä PH marssii kyselemättä laitumelta luokseni ensimmäisestä kutsusta. Ahne poni laiduntamassa kesän ensimmäisiä päiviä, ruokaa kaikkialla, ja silti se alistuu tepastelemaan luokseni kutsun kuullessaan. Tänä kesänä laitumella harjailtiin ja puunailtiin, käytiin kertaalleen jännittävässä vieraassa paikassa selässäkin istumassa, sekä lenkkeiltiin taluttaen lähiteillä. Loppukesästä kotiin palasi poni sellaisessa lähes kaulan alalaitaan ylettävässä intiaaniharjassa, että leikkauksen jälkeen lantalaan heitetyistä ylimääräisistä jouhista rakentui varmaankin viidenkymmenen hiirenpesän talvieristeet. 


Tässä välissä kaljuksi kynitty pieni ponieläin eleli yhdessä Sällin ja Orionin kanssa, Örppä-sedän jouduttua lapsenvahdin asemaan vahtimaan että pojat osasivat käyttäytyä. Ja kyllähän ne kakarat jotenkuten osasivat, mitä nyt roikkuivat yksissä tuumin sotalaivan kokoisen pv-ruunan niskassa painiseuraa vaatimassa ja PH'n tapauksessa myös maistelivat lapsenvahtinsa sievän ratsuharjan melkoisille koloille.



PH'n kääntyessä 3-vuotiaaksi alkoi olla aika katsella ratsukoulutusta hieman sillä silmällä. Siitä onkin muistona joululahjani ponille, ensimmäiset aivan omat suitset joita sovitellaan tässä otoksessa ensimmäistä kertaa! Tätä nykyä yksikään noiden suitsien palanen ei enää mahtuisi PH'n päähän, ja niinpä otsapanta on periytynyt Lunalle ja muut palaset päätyneet varastoon. Alaturpahihnaa vaille ja pidemmällä leukahihnalla noita kuitenkin käytettiin vielä viime keväänä! Näihin aikoihin edettiin tilanteesta jossa ponilla oltiin kävelty ja otettu muutamia kymmenen metrin ravipätkiä siihen, että liina jäi kaappiin ja käyntiä ja ravipätkiä alettiin ratsastaa itsenäisesti. Pelkän selässä muutaman minuutin ajan matkustelun sijaan otettiin käyttöön myös kaikki oikeat avut, jotka poni hoksasikin äärimmäisen nopeasti.

Tässä välissä tapahtui myös se sellainen iloinen pieni asia, että PH siirtyi puoliksi minun nimiini. Tällä tiellähän me ollaan edelleen, toisen puolikkaan kuuluessa Janetelle.


PH pääsi 3-vuotiaana ensimmäistä kertaa reissaamaan lähilaidunta kauemmas, kun pistettiin pakaten poni autoon ja ajeltiin Tampereen Hevoset-messuille rotua esittelemään. Ensimmäistä kertaa vieraaseen paikkaan päätyneeksi nuoreksi hevoseksi PH käyttäytyi messuilla äärimmäisen edukseen. Toki reissu monine edeltävine pesuineen ja viimeistelyineen sekä meluisine messuhalleineen oli selvästi rankka, mutta ainoa oikea ongelmatilanne koitui kotiinlähdön aikaan. Poni kun ei olisi mennyt traileriin. Mitäpä sitä kotiin, kun täällä oli ihan mukavaa.


3-vuotiskesänä otettiin laidunkaudella muutamia harppauksia ratsukoulutuksen suhteen. Maastoiltiin Orionin seurassa metsätiellä muutama lyhyt lenkki, noustiin ensimmäistä kertaa kyytiin ilman satulaa ja saatiin muutenkin tekemiseen hieman rutiinia. Omaa välineistöäkin alkoi hieman kertyä, kun ponin aikuiskoosta alkoi olla jonkinlainen ajatus. Riimuja, loimia ja tiettyyn väriskaalaan sopivia harjoja alkoi yllättäen löytyä nurkat pullollaan.


Tässä kohtaa PH alkoi hiljalleen näyttää minun silmääni jo ihan oikealta hevoselta sen takkuisen, pörrötukkaisen varsan sijaan. Valkkuryhmäläisten yhteistyössä syntymäpäiväkseni hankkima satulahuopa on tähänkin päivään saakka ollut pojan ainoa ihan oma moinen, Freeform-satuloihin sopivat huovat kun ovat harvassa. Syksyn aikana käytiin läpi ensimmäiset laukannostot ja ylitettiin ensimmäiset esteet ratsastajan kanssa. Maastakäsinhän oltiin jo hyvän aikaa hypelty kaikkea tavan rataesteistä tukkeihin ja pöytiin.


Ajokoulutus saatiin viimetalvena sellaiseen malliin, että ohjasajoon ja kyljille laskettaviin aisoihin tottunut poni saatiin ajoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Tallin pihaa ja kenttää pidemmälle ei olla kärryt perässä lähdetty, sillä ainoa mahdollisuus tähän on autojen käyttämä tallin tie pitkän, jyrkän mäen alla. Tätä nykyä tosin ponin kehonhallinta ja lihaskunto alkaa olla enemmän sitä luokkaa, että eiköhän kärryjenkin kanssa maastoilua voi alkaa harkita tulevaisuudessa sitten kun keskitytään taas ajopuuhiin.

Talvella kuljettiin myös joitakin kertoja valmentajan tallille, pariin kertaan lyhyeen kouluvalmennukseen ja kertaalleen ihan vain vieraisiin maisemiin maastoilemaan reissaamiseen rutinoitumisen ilosta.


Töitä tehtiin toki enemmän maastakäsin ja liinassa kuin ratsain, ponin edelleen kasvaessa hieman korkeutta. Lenkkeiltiin maastossa taluttaen, hiottiin ääniapuja ympyrällä ja tutustuttiin erilaisiin agilityesteisiin. Näihin aikoihin lastaaminen oli melkoinen ongelma, ponin päätettyä että traileri oli kaikin puolin epäilyttävä ja pelottava pieniä keltaisia töppökoipia syövä kita. 


Tämän vuoden kesällä kehitystä tapahtuikin sitten kohisten monen asian saralla. Muutamien harjoitusten jälkeen lastausongelmat jäivät ainakin näiltä näkymin täysin taakse, ja tätä nykyä poni seuraa perässäni traileriin löysässä narussa ensimmäisestä pyynnöstä. Maastoilemaankin päästiin kesällä enemmän, samoin kuin tekemään töitä ratsain laitumella. Takapakkiakin tuli taukojen muodossa, PH'n ensin päädyttyä sairaslomalle käärmeenpureman vuoksi ja sitten syksyllä kolisteltuaan polvensa haavoille, mutta kokonaisuudessaan kesä oli oikein mukavaa aikaa. 


Maastoiltiin ensimmäistä kertaa ilman satulaa, ja päästiin kokeilemaan kulkemista niin vetohevosena, kaverin perässä kuin rinnatustenkin. Alamäet olivat vielä melkoista vaappumista kesän alussa, eikä paikallaan seisominenkaan olisi aivan huvittanut. Nykyään mieltä lämmittääkin se, että ponin tasapaino on kehittynyt huomattavasti ja mäetkin kuljetaan tätä nykyä rennosti. Aiemmin ponin hermoja koetellut seisominenkin maistuu nykyään huomattavan paljon paremmin, ja selässä saa kaikessa rauhassa rapsutella, puuhailla ja jutella katselijoiden kanssa samalla kun poika hengähtää aloillaan.


Viimeistään tällä laidunkaudella PH kasvatti päänsä sellaisiin mittoihin, jotka meinaavat saada omistajan silloin tällöin kyyneliin. Full-koot ovat lähes järjestään turhan napakoita, kun taas XFull tuntuu tipahtavan päästä. Mitä tällaisen läskiposken kanssa oikein tekee? Onneksi kesän aikana valikoimaan löytyi sekä uudet, sopivat suitset sekä pari tarpeeksi kookasta riimua. 


Tämän vuoden puolella ollaan urheiltu myös irtohypytyksen ja irtojuoksutuksen voimin. Aikaisemmin hädin tuskin 70cm korkeudesta ylitse kompuroinut poni on hiljalleen alkanut kasvun tasoituttua löytää jalkansa, ja nyt 95cm ylittyy jo asiallisella tekniikalla. Myös koko kesän ajan täysin hukassa ollut laukka on näin talvella alkanut jälleen löytää itseään takaisin. Edelliset laukat ratsastajan kanssa onkin otettu keväällä, ponin vietettyä koko kesän sellaisessa kasvuvaiheessa, jossa laukka on ollut melkoista sahapukkimallia ja PH'n itsensä selvästi suosiessa reipasta ravia. Nyt pääkoppa tuntuu kuitenkin päässeen mukaan siihen missä mitoissa kroppa on, ja askellajejakin löytyy jälleen kolme kappaletta. Josko nostotkin saataisiin taas pian työstöön selästä käsin?


Tällä hetkellä se tihutöihin mieltynyt varsa joka pelkäsi pyöröpaaleja ja kellahti nurin joutuessaan nostamaan jalkojaan tuntuu kadonneen jo lähes täysin. Sen sijaan minua odottaa tallilla hevonen, jonka kanssa voi pelkän harjoittelun sijaan tehdä ihan oikeita töitä. Lähteä kaverin kanssa maastoon jos kenttä on huonossa hapessa tai ratsastella iltapimeässä samalla kun tuulee niin että paalimuovit kentän laidalla lepattavat ja Riepu suorittaa jokailtaista missiotaan raahata pihaton kolisevaa metallista heinähäkkiä mahdollisimman epäkäytännölliseen paikkaan. Sellainen rauhallinen, itsevarmuutta tasaisesti kerännyt karvapallo, jonka kanssa voi puhua ihan oikeasti omaksi ilokseen ja rentoutuksekseen harrastamisesta. 


Tätä en vaihtais mihinkään 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti