keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Jotain uutta, jotain vanhaa


Tämä onkin sitten tällainen vääränrotuisten kokoelmapostaus reissukertomuksen muodossa, jossa ei näy vuonohevosista vilaustakaan. Ja kokonaisuudessaan sellainen juttu, jollaista en olisi vielä paria kuukautta takaperin koskaan uskonut pääseväni kirjoittamaan. 

Koska reissattiin pitkästä aikaa kimpassa äitini kanssa, oli ensimmäinen pysäkki äidin uuteen hevoseen tutustuminen. Vaikka harrastus onkin sama, niin hevosmakuhan meillä eroaa siinä suhteessa hyvin vahvasti, että minä en perinyt suokkiuskollisuutta vaan olen täysi ponitäti. Ensimmäisen, yhdessä pidetyn Loukku-suokin jälkeen olenkin käynyt lähinnä vilkaisemassa ja kerran tai kaksi selästä kokeilemasta äidin vuosien varrella silloin tällöin vaihtuneita hevosia, ja vaikka matkalle onkin mahtunut muutama joista myönnän pitäneeni, musta suomenhevosruuna Musti sekä naurettavan valtava connemara Puppe, yleensä mielipiteet ovat erinneet varsin vahvasti. Tämän suhteen suurin poikkeus on tietenkin Viivi, jonka omin itselleni sen tultua alunperin seuraponin rooliin äitini talliin. Tämä uusin tuttavuus, 7-vuotiaaksi kääntynyt Sissi, oli kuitenkin ihan hauska tapaus. 


Kuvia hämärällä tehdystä reissusta ei juuri käteen jäänyt, mutta muutama kuitenkin ihan vain todisteaineistoksi. Talli jossa Sissi asui oli muuten pihapiireineen siistin ja mukavan oloinen, ja sieltä täältä silmiin pistävät valjakkokamppeet ja kisoista ja valmennuksista tutuksi tulleet valjakkoponit tarhoissaan viihdyttivät kovasti. 


Sissi on vielä ratsuna suhteellisen kokematon, ja ratsastus suoritettiinkin aina toisen istuessa kyydissä ja toisen pysytellessä varmuuden vuoksi liinan päässä kiinni. Näkyihän se että alla oli kokeneen kouluratsun sijaan entinen ravuri, mutta ihan hyvä fiilis tammasta silti jäi. Siitäkään ei viitsitty hötkyä kun viereisen pellon ja kentän vierestä kulkevan tien valtasi läjä peuroja. 


Supersöpöt laadunvalvojat kentän aidan takana töitä vahtimassa. Onneksi Viivi ei tarhaa tällä tapaa heti kentän vieressä, tai varmaan viskoisin sille jotakin hyvää taskuistani jokaisella kierroksella sen ohittaessani ettei se vaan kuvittelisi tulleensa hylätyksi yksin julmaan maailmaan.

Seuraavana aamuna oli kuitenkin edessä reissun varsinainen tarkoitus. Aikainen herätys oli ihan paikallaan, sillä tällä kertaa tallimatkaa kertyi suuntaansa kolmisen tuntia. Tämä koko homma kaipaa kuitenkin hieman petausta, sillä olen jostain syystä jättänyt koko asian käsittelemättä täällä blogin puolella. Ensin vanhojen muistelu ilman kuvia on tuntunut hieman tyhjiltä, ja suunnitelmien muodostuttua taas pyrin säästelemään kaikki höpinäni tähän yhteen postaukseen. Tässäpä tämä nyt siis olisi.

Kun aloitin vakituiset ratsastustunnit ala-asteen alkupuolella, oli suosikkihevoseni alusta saakka selvä. Kiltti, laiskanpulskea ruunivoikko eestinponiruuna oli ratsuni monissa pienen alkeisratsastajan tähtihetkissä: Ensimmäisella estetunnilla, ensimmäisissä itsenäisissä laukannostoissa, ensimmäisellä maastoratsastuksella sekä ensimmäisellä ratsastuskerralla ilman satulaa. Poni oli tuohon aikaan 6-vuotias tuore tuntihevonen, kaunis kuin karkki ja ymmärrettävästi oikea ponifanaattisen lapsen unelma. Etturin eli Eetun mukaan nimettiin läjä vihkotallihevosia, pehmoleluja ja muovisia leluponeja. Piirsin siitä kasapäin kuvia, kirjoitin tallipäiväkirjaani tarinaa siitä millaista olisi saada se hoitohevoseksi, ja taisinpa piirtää aiheesta myös sarjakuvaa. Jokaisesta Eetulla ratsastetusta tunnista kertyi tallipäiväkirjaan useampi sivu tekstiä ja piirustuksia, ja vielä muutamaa kaiken kadottavaa muuttolaatikkorumbaa aikaisemmin näitä vihkoja oli tallella useampi kappale, kaikki kannesta kanteen täyteen raapustettuja. Kun oman hevosen hankinta tuli ajankohtaiseksi, ilmoitti Nelli 8-9v että kriteerit olivat seuraavat: Eetu tai vuonohevonen. Jostain syystä näitä kriteerejä ei sitten seurattu, vaan perheeseen saapui suomenhevostamma Loukku josta olen kertonut tarkemmin tässä postauksessa. Vielä Loukun tulonkin jälkeen vonkasin kuitenkin itseni ratsastuskoulun irtotunneille voidakseni ratsastaa Eetulla. 

Eetu ei kuitenkaan pysynyt ratsastuskoululla ikuisesti, ja vaikka kovasti ostattelinkin sitä vuosien varrella itselleni katosi poni näkyvistäni noin kolmetoista vuotta sitten. Joitakin palasia sain sen kuulumisista keräiltyä, löydettyäni itseni ensin kirjeenvaihtoon sen uuden hoitajan kanssa, ja vaihdettuani vuosia myöhemmin muutamia sähköposteja sen aikaisemmin omistaneen tytön kanssa. Sitten kuitenkin kadotin ponista kaikki jäljet vuosikausiksi, vaikka sitä tasaisesti etsinkin. Syykin selvisi jälkikäteen, kun tajusin että sekä ponin virallinen- että kutsumanimi olivat muuttuneet matkan varrella, ja Eetusta olikin tullut Eemeli. Viivin kanssa samana vuonna syntynyt poni kääntyi tänä vuonna 20-vuotiaaksi, ja olinkin jo hiljalleen haudannut toiveet siitä, että vielä löytäisin sen. Niinpä kaikki kävikin varsin nopeasti, kun törmäsin netissä koulukilpailukuvaan, jossa suorittavan ratsukon takana verryttelyalueella näkyi äärimmäisen tutun näköinen poni tähtensä ja yhden sukkajalkansa kanssa. Muutamien kyselyjen ja googlausten perusteella paikantui ponin olinpaikka, ja siitä sitten kiirellä laittamaan tallille viestiä. Vasta talliin yhteyttä otettuani tajusin ilmoittaa äidilleni, että nyt sopisi joululahjan henkeen tyhjentää tilaa kalenterista, sillä me ollaan lähdössä Kouvolaan Eetua katsomaan. Vuosien mankuminen ja hehkutus lapsena oli selvästi tuottanut tulosta, sillä myöntävä vastaus tuli suoralta kädeltä pitkästä matkasta huolimatta.

Tallilta vastattiinkin pian, ja alusta asti yhteydenpidosta jäi tajuttoman hyvä fiilis. Ponin vanha tuttu toivotettiin ehdottomasti tervetulleeksi, kaikki tieto ruunan menneisyydestä kiinnosti ja tekemistäkin tarjottiin hyvin vapaasti. Useamman viikon odotus sopivan reissupäivän saapumista odotellen oli melkoista tuskaa, mutta ehdottomasti sen arvoista kun perille lopulta päästiin. Pirteä, seurallinen pappaponi siistillä ja mukavalla tallilla, näin 13 vuotta edellisen tapaamisen jälkeen kasvamaan ehtineen ihmisen silmin niin kovin pikkuruisena. Ennenhän se oli niin suuri, ettei itse ylettänyt harjaamaan selän päältä kunnolla. Nyt se tuntui PH'n järeyteen tottuneen edessä aivan taskukokoiselta. 
Tallin henkilökunta oli aivan ihanaa jaksaessaan höpistä ponin vaiheista kaiken tietämänsä. Sen, millaisesta kodista Eemelinä jo silloin tunnettu Eetu oli ostettu, mitä se oli heillä ollessaan tehnyt ja kuinka voinut. Enpä olisi uskonut, että pääsen vielä kertaalleen harjailemaan ja varustamaan vanhan kaverin, ja kiipeämään siihen samaan selkään jossa niin hyvin lapsena viihdyin. Pirteä ponipappa puksutti tyytyväisen oloisena rauhallisen maastolenkin kauniissa lumisissa maisemissa pellonlaitoja, metsäteitä ja joenvartta pitkin, jonka jälkeen minulle tarjottiin vielä mahdollisuutta ratsastaa itsenäisesti maneesissa jos vain halusin. Mahdollisuutta ei tietenkään voinut jättää käyttämättä, ja käytiinkin kokeilemassa askellajit lävitse vielä sisätiloissa sekä ottamassa muutamat valokuvat. PH, Viivi, Luna ja Possu löytyvät jo hyvin edustettuina niin seiniltä, kaikkien teknologisten vempeleiden taustakuvista ja kuvakansioista. Nyt myös viides erottamattomasti tähän sarjaan kuuluvista kaviokkaista saa ansaitun paikkansa muiden valokuvien joukossa!


Utelias pappa kameraa ihmettelemässä ja viime hetken välipala ennen töihin joutumista.


Maastolenkillä Putte-suomenhevosen ja Kalle-nyffin vanavedessä.


Maneesissa kahteen pekkaan. Maailman pehmein laukka ja sievin pappaponi!










Loppuhuipennukseksi herra päätti vielä näyttää, että osaa se vanhakin, ja livahti karsinasta omille teilleen tarhakavereita omin päin moikkaamaan. Seikkailuinto loppui tosin lyhyeen, kun ikävä portti esti pääsyn takaisin ihanaisen heinäpaalin luokse.






Vaikka Viivi kaikkine ponimetkuineen ja Luna ikuisena hyvän mielen tuottajana ovatkin minulle tajuttoman tärkeitä ja pidän Possua sinä hevosena, jonka ansiosta palasin hevosharrastuksen pariin, löysin valjakkoajon ja tapasin elämäni hevosen, on maailmassa kuitenkin kaksi sellaista ponipoikaa, joiden vertaisena en pidä ketään muuta. Eetu, jonka kautta se oikea hevosrakkaus alkoi, sekä PH, johon se kaikki on nyt johtanut. Ja on aika tajuton fiilis tajuta, että nyt oikeasti tiedän missä ne ovat ja mitä niille kuuluu. Toinen odottaa joka päivä niin lähellä, että jos nyt nousisin ja vetäisin kengät jalkaan olisin puolen tunnin kuluttua jo sen luona, ja toinen voi hyvin ihanassakodissa, josta tiedetään soittaa ensimmäisenä minulle jos se joskus kaipaa uutta kotia eläkepäivilleen.

Jotkut asiat ei muutu koskaan.
 Kiitos Kymen ratsupalvelut!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Huonot tallitavat

Nelijalkaisilla pikku enkeleillänihän sellaisia ei tietenkään ole (mitä nyt Viivi avaa karsinoiden ovet ja poistuu paikalta, kun taas PH lastaa vesiämpäriinsä kilon heinää ja puolet kuivikkeistaan joka yö ja Luna paukuttaa ruokaa odottaessaan etujalallaan karsinan seinää niin että naapuripitäjään saakka kuuluu) joten kirjoitankin niiden sijaan ihmisten huonoista tallitavoista. Varsinkin niistä, joihin olen itse syyllinen. Ehkä tämän kautta tulee samalla pyrittyä hieman parantamaan omia tapojaan, kun on jakanut kaikki ärsyttävät pienet paheensa julkiseksi? Näin ainakin hieman toivon... 


Ensimmäinen mieleen tuleva asia on kaikkien tervehtiminen. Itse pyrin tähän aivan ehdottomasti, ja saankin välillä kuittailua siitä kuinka ajatuksissani tervehdin samat ihmiset useaan otteeseen moikkaillessani maanisesti jokaisen vastaantulijan. Sorrun myös todella helposti kyräilemään niitä ihmisiä, jotka eivät itse tervehdi tai edes vastaa tervehdykseen. Muuten hyvä, mutta varsinkin karsinoita siivoillessani, Viivin kanssa touhuillessani ja muuten yksinäni puuhatessani kuuntelen suuren osan ajasta musiikkia nappikuulokkeet korvissani. Joudun siis myöntämään, että joskus toisen tervehdys jää kuulematta, tai huomaan että samalla kun olen itse jynssännyt musiikin pauhatessa rehuvateja pesarissa puhtaaksi on joku kerinnyt jo noutamaan hevosensa ja varusteensa talliin ilman että olen edes huomannut kenenkään ilmestyvän paikalle. Tätä pidän kuitenkin suhteellisen inhimillisenä virheenä ja pienenä pahana!


Tämä on kuitenkin kätevä oikotie seuraavaan aiheeseen. Nimittäin niihin kuulokkeisiin. En missään nimessä ole sitä vastaan, että tallilla kuunnellaan musiikkia tai vaikkapa puhutaan handsfreehen. Harrastushan tämä vain on, ja tarkoitettu rentouttamaan ja olemaan mukavaa. Ja kuten sanottu, itsekin popitan iloisesti tallia tehdessäni, ja ajan usein erityisesti Viiviä musiikin tahtiin kun esimerkiksi temponvaihteluihin saa sopivasti ideaa musiikin rytmistä. Pitäisi vain ehdottomasti tehdä vaihto langattomiin kuulokkeisiin! PH'ta liikuttaessani en missään nimessä kuuntele musiikkia, nuoren jänishousun kanssa työskentely kun vaatii aivan erilaista keskittymistä ympäristöön kuin pomminvarman shettisvanhuksen kanssa kulkeminen. Ja siitä huolimatta olen jo onnistunut töpeksimään itseni muutamaan läheltä piti-tilanteeseen, joista mainittakoon esimerkiksi kuulokkeiden piuhan kiristys Viivin aisaremmin väliin sekä kuulokkeisiin kiinnitetyn puhelimen nakkaaminen pitkin pihaa heinäsylillisen mukana. Jos ei tekniikka hajoa, niin korvissa kirpaisee! 


Seuraavana onkin se kautta aikain hevosharrastajia puhuttanut pahe: Ilman kypärää ratsastaminen. Itsehän en ole tätä tehnyt koskaan, enkä myöskään kokenut mitään tarvetta näin tehdä. Tallillamme on myös erittäin tarkka kuri kypäränkäytön suhteen, ja pää paljaana ratsasteleva yksäri saattaa parin varoituksen jälkeen olla uuden tallipaikan tarpeessa. Siihen olen äärimmäisen tyytyväinen, että tallimme ilmapiiri on muutenkin äärimmäisen kypärä- ja turvaliivimyönteinen! Meille ei ole päässyt rantautumaan se ajatusmaailma, jossa tärkeimmän ruumiinosansa suojaaminen on nössöille ja taitavan ratsastajan tunnistaa ilman kypärää ratsastamisesta. 


Ideaalimaailmassa tämä sama sääntö kuitenkin pitäisi myös ajamisen suhteen, ja tässä tullaankin siihen omaan heikkoon kohtaani. Viivillä kärrytellessäni nappaan nimittäin kypärän päähäni aivan liian harvoin. Oikeastaan kaikki kerrat, joina olen näin tehnyt, liittyvät esimerkiksi ajotuntiin, leiriläisille pidettyyn lajiesittelyyn tai maratonajoon. Nuorten hevosten kuten PH'n kyytiin nousen vain potta päässäni, ja myös groomin jalustalle nousen reippaammissa vauhdeissa vain kypärän kanssa. Luotettavalla pikkuponilla puksutellessa se vain tuppaa aina unohtumaan, kylmällä kelillä pipo on mukavampi, nutturan purkaminen aina liian työlästä, ja kesällä paahtuu muutenkin. Tässä kohtaa on tosin hyvä huomata se, että ainoa poni jonka kärryistä olen koskaan tippunut on Viivi. Poni otti nokkiinsa kun ärähdin sille kovaan ääneen vaunuun noustessani sen stepatessa kuin mielipuoli kiireissään, ja singahti eteenpäin kun olin vielä seisaallani. Matkani jatkui kärryjen selkänojan ylitse takaperin suoraan niskoilleni maahan ponin baanatessa toiseen päähän kenttää. Että niin vain kypärä on tutun ponivanhuksen kanssa turha kapine... Nyt pyrin kyllä siihen, että uuden, päähäni sopivan ja ihanan hiertämättömän kypärän myötä alan petraamaan tämän asian suhteen! 


Kypärän jälkeen voidaankin käsitellä nopeasti muutkin turvavarusteet, niidenkin kanssa kun olisi parantamisen varaa. Turvaliiviä käytän aina maastoesteillä, sekä silloin jos rataesteillä on kokoa yli hölkkäkavalettien tai alta löytyy hieman vähemmän luotettava ratsuvalinta. Mutta PH'n kanssa joku liiallinen luottavaisuus iskee aina, ja viimeksi olenkin juniorin selkään kiivennyt turvaliivi päälläni syyskuun tienoilla - turvaliivini kun on niin ohutta ja joustavaa sorttia että se sopii parhaiten takin ja hupparin alle, ja kaikki se riisuminen ja pukeminen on niin työlästä ja aikaavievää. Niinkuin on kuulemani mukaan myös murtuneiden kylkiluiden parantelu. Tämänkin suhteen pitäisi siis ehdottomasti parantaa tapojaan.


Turvallisista kengistä taas löytyykin sitten hieman sanomista. Varsinkin Viiviä ja Lunaa myönnän taluttelevani kesäisin paljain jaloin tai crocseissa, eikä ole vain kerta tai kymmenen sekään kun olen lähtenyt Lunalla maastoon ilman satulaa tai Viivillä kärryttelemään paljasjalkaisena. PH'n kanssa olen tästäkin tärkempi, se kun saattaa vielä hätkähtää vaikkapa ohittavaa rekkaa tai tallista säntäävää koiraa herkemmin kuin kaiken nähneet ja kokeneet tammavanhukset. Varsinaisia turvakenkiä en käytä mihinkään vuodenaikaan, vaan tyydyn tavan ratsastusjalkineisiin tai tallisaappaisiin. Niin hifistelijäksi en pyri, että aina hevosten läheisyydessä pitäisi löytyä rautakärkeä, mutta kengät olisivat silti ihan kelvollinen keksintö. Tätäkin pahaa tapaa ruokkii entisestään se, että kaikki hevosten kanssa kokemani varvasmurtumat ovat tapahtuneet muiden hevosten kanssa ja asiallisissa jalkineissa.



Ratsastajan varusteiden kautta tullaan hevosen varusteisiin, ja erityisesti niiden säilytykseen. Huomaan usein olevani itse se, jonka ratsun satula, suitset ja harjapussi odottavat viimeisinä telineessä käytävällä kun kaikki muut ovat jo kuskanneet välineensä tunnin jäljiltä varustehuoneeseen. Säntään usein heti ratsastuksen lopuksi vaihtamaan kenkiä ratsastuskengistä paremmin säähän sopiviin yksilöihin, heittämään rehuja likoamaan ja noutamaan kuivatteluloimea ja potentiaalisia linimenttejä. Se varusteiden paikalleen palautus vie hädin tuskin minuuttia, joten senkin voisi aivan hyvin tehdä heti ponin purettuaan ja hoidettuaan...


Sellainen paha tapa, josta olen suhteellisen onnistuneesti vieroittanut itseni, on puhelimen näpelöinti hevosen selässä. Tallin opetushevosten selässä luurin räpeltäminen on suoraan kielletty, ja mielestäni täysin ymmärrettävästi myös yksärit saavat tunneilla noottia kyseisestä toiminnasta, vaikka ketään ei tietenkään voi kieltää näppäilemästä puhelintaan oman hevosensa selässä omalla ajallaan. Ikävä kyllä suurin syy tähän parannukseen ei ollut suinkaan mikään pyhä valaistuminen siitä, miten tyhmää ja vaarallista hevosen selässä muuhun keskittyminen on, vaan se yksinkertainen tosiasia että nykyinen puhelimeni on niin paljon edellistä kookkaampi, että sen käsittely on hitaampaa ja hankalampaa. Viivin kärryillä luuri ilmestyy usein esiin musiikkisoittimen tai kameran roolissa edelleen, mutta ratsastaessa alan olla tämän pahan tavan kanssa voiton puolella! Vielä kun kentältä löytyisi kello, ettei edes ajan tarkistusta voisi pitää tekosyynä vilkaista luuria välikäynneillä!


Viimeisenä listalla ovatkin omat ykkösinhokkini, joihin tiedän harmikseni silloin tällöin sortuvani itsekin vaikka aina sauhuan aiheesta muille. Nimittäin luvatta toisen hevoseen tai varusteisiin koskeminen! Komennan julmasti innokkaat lääppijät pois karsinan ovenraosta (ratsastuskoululla kun paijaamisintoisia vieraita löytyy kaikista ikäluokista) ja meuhkaan kovaan ääneen kun joku lainaa minun riimuni tai loimeni opetushevosten käyttöön ilman lupaa. Yksäreiden käpälöiminen on kiellettyä jo muutenkin (kuten myös kaikkien muiden opetushevosen kuin sen, jolla itse olet menossa tunnille kyseisenä päivänä, jotta hevoset saavat hieman rauhaa kaikilta ihailijoilta), ja parhaimmillaan silityshimoisia on saanut käräyttää aukomasta karsinan ovea sisään mennäkseen tai työntämästä käsiään tarhaan. En siis ole lainkaan pahoillani siitä että PH nauttii ansaitsematonta kunnioitusta ja joskus jopa pelkoa kivestensä takia, enkä koe tarvetta korjata silloin kun joku supattaa Viivin olevan oikea paholaisponi. Silti tiedän, että marssin tuon tuostakin tutun yksityishevosen karsinaan omistajalle juttelemaan, ja siinä samalla tökin uteliasta ponieläintä nenuun. Myös tallikavereiden uudet loimet ja huovat tulee hipelöityä käytävällä ohimennessä kysymättä, henkeen "Uu ihana mistä ostit oliko muissa väreissä?". Tutut ja turvalliset ihmiset ovat toki tervetulleita ponejani lääppimään ja tavaroitani lainaamaan, mutta helposti sillä käytöksellä jota itse myös tuntiaikaan harrastan näytän muille esimerkkiä siitä, että näin on ihan ookoo tehdä. Hups?


Nyt kun on taas vaihteeksi kirjoiteltu muutakin, voin taas hyvillä mielin palata kuulumispostausten pariin! Sellainen onkin ensiviikolla odotettavissa oikein pitkän linjan kautta, kun maanantaina odottaa uusi hevostuttavuus ja tiistaina taas sellainen rajattoman rakas silkkiturpa, jota en ole tavannut yli vuosikymmeneen! Siinä jäävätkin omat ponieläimet tallille olemattomia peukaloitaan pyörittelemään, yksin ja hylättyinä!

perjantai 13. tammikuuta 2017

Riimumallit hangessa

Aina joskus on kiva kuvailla ihan vain kuvailemisen ilosta, ilman mitään suurempaa päämäärää. Kaikkein eniten suosin itse irtohypytysten, uittoreissujen ja muiden reipashenkisten viipotusten ikuistamista, mutta omista karvaisista jalkaraheistaan ei yksinkertaisesti voi säilöä varastoihinsa liikaa pääkuvia. Niinpä Viivi ja PH kävivät molemmat vaihtelevan innokkaasti esittelemässä uusimpia riimujaan. Minähän olen ihan maaninen riimuhamstraaja, joten valikoimaa löytyy ja aina on ihanaa hankkia lisää! Ensimmäisen tahran tullen vaihdetaan puhtaaseen, ja väriensä puolesta yhteen sopimattomat riimu ja naru eivät tule kuuloonkaan. Olen nähnyt jopa painajaista siitä, kuinka olen valmennusreissuun lähtiessäni pakannut ajatuksissani PH'lle vaaleansinisen riimun ja kirkkaanvihreän narun, ruskeat kuljetussuojat ja vaaleanvihreän loimen. Sehän ei siis käy, sillä värisilmä puhkeaa! Sävy sävyyn olla pitää, tai vähintään sointuvat värit. Tällä kertaa pakkomiellettä helpotti mukavasti se, että eilen postista noudettu, Roosalta diilattu Nessolle turhaksi jäänyt liina sointui kelvollisesti kummankin kantturan varustukseen!

Viivi pääsi esittäytymään tallilaisten lahjavaihdon yhteydessä saadusta paketista löytyneessä Polle-riimussa. Oranssi onkin sateenkaarimummelille uusi väri, mutta minun makuuni ihan sievä! Yleensä Viivi edustaa vihreässä, violetissa ja vaaleansinisessä sekä kaikessa överikirjavassa, joten lämpimät värit ovat jääneet aliedustetuiksi. 











"Nami? Ihanko minulle? Mikä iloinen sattuma."

"Oink skviik!"

"Slörp."
Viivi arvostaa ilmeistä päätellen uskollisimman ihailijansa Sonjan joululahjanamuja suhteellisen korkealle herkkulistallaan. 

PH'n käyttämä riimu ei ole uutuuttaan kiiltävä vaan käytettynä ostettujen tavaroiden pinossa mukana laatikkoihin pyörimään ilmestynyt, mutta mielestäni silti oikein simppeli ja kiva. Kruunukuosit ovat hurjasti mieleeni, ja olen itseasiassa jo useamman vuoden puolella silmällä etsiskellyt PH'lle sinistä, kruunukuvioista riimua. Lunan tavaramerkki ensimmäisten yhteisten vuosiemme aikana oli nimittäin jo iäkäs ja kulahtanut punainen riimu, jonka kruunukuosin turvin se erottui muiden vuonohevosten riimuista tarhan portilla. Äidin poika! Tämä on kyllä siitä varsin mielenkiintoinen vehje, että COB-koossa leukahihnaan jää vielä kaksi reikää varaa löystyttää. Yleensähän PH mahtuu FULL-kokoon vain öljyttynä ja henkeään pidätellen. Laiskanpulskean ponipojan saa muuten tököttämään hievahtamatta korvat tötteröllä, kun iskee sen tammapihaton eteen puomiin seisomaan.











Tiivistetäänpä loppuun vielä kuulumiset noin muuten, etteivät ne pääse taas homehtumaan ja unohtumaan.
Viivi on liikkunut talutettuna tallin pihapiirissä ja lähiteillä ja silloinkin suhteellisen vaatimattomasti tilsojen vaivatessa mummelia heti hangessa tarpoessa. Ollaankin siis lähinnä vain venytelty ja jumppailtu tallissa ja köpötelty käyntiä pitkin pihoja ilman sen suurempia tavoitteita. Kunhan keliolosuhteet käyvät hieman sallivaisemmiksi, voitaisiin harkita josko tänäkin talvena käytäisiin ne parit pakolliset rekiajelut. Itse suosin ehdottomasti kärryjä, mutta tokihan vaihtelu silloin tällöin virkistää. Olen muuten viime päivinä kiinnittänyt huomiota siihen, että Viivin karva on huippuhyvässä kunnossa! Erityisesti selän ja kylkien karva on siloista ja kiiltävää, ja harjakin aikaisempaan verrattuna sileämmän ja kiiltävämmän näköinen. Lähestulkoon nyppii se, miten hyvin ponin karva ja maha voivat nyt, kun se mättää naamaansa vapaata heinäruokintaa ja syö rehuja vain kivennäisten ja pellavamössön verran aina töissä oltuaan. Kun kitaan lapattiin päivittäin vatsan tasapainoa ylläpitäviä nappuloita ja karvanlaatua parantavia lisukkeita ja heinähuolto toimi 3 kertaa vuorokaudessa, oli mummeli toki hoikempi mutta myös ripuloi vähän väliä ja lykkäsi risuisesta talvikarvastaan luopumista niin pitkään kesälle, että jouduttiin klippauspuuhiin. Nyt otus on pyöreä kuin planeetta, mutta kaikin puolin muuten pirtsakan ja hyvävointisen oloinen. Pyh ja pah.

PH omistaa maagiset kaviot, joiden pohjaan tilsat eivät tartu vaikka lumeen olisi sekoitettu liimaa. Niinpä ollaankin urheiltu sekä maastakäsin myrskytuulessa seuraamisharjoituksiin keskittymistä treenaillen sekä selästä käsin rauhakseen puksutellen. PH'sta on joskus suorastaan vaikea keksiä kirjoitettavaa, joka ei menisi pelkäksi siirappiseksi 'mamman mussukka on niiin täydellinen'-toisteluksi. Se toimii maasta, käyttäytyy varustaessa esimerkillisesti ja marssii kentällä menemään kuin vanha tuntiruuna. Vain esteiden ja maastoreissujen edessä ponista löytyy hieman ikäänsä viittaavia piirteitä. Mitäpä sitä nyt sen kummemmin diagnosoimaan? 

Lunan kanssa ollaan parin viimeisen valkun ajan alettu päästä omaan makuun taas ihan kunnolla oikeille jäljille. Yhteistyö on toki koko talven toiminut tasaisesti ja ilman mitään draamaa, mutta samoja asioita on korjailtu tunti toisensa jälkeen: Omia eteen valuvia jalkojani sekä ponin helposti alitempoiseksi jäävää etenemistä. Nyt ollaan kuitenkin alettu löytää pätkittäin jo sellaista eteenpäinpyrkimystä, että ollaan sulauduttu joukkoon ihan yhtäläisenä ratsukkona muiden kanssa, sen sijaan että oltaisiin aina se hissutteleva tulppa jota muut ohittelevat. Suunta on siis ylöspäin! Lunan ja PH'n ohella olen ratsastellut nyt vain Riepua, joka onkin ihan sopivaa vastapainoa, Riepulainen kun menisi mielummin iloista viiletystä kaikista ohi ja steppaisi sata lasissa paikallaan ennemmin kuin rauhottuisi kaverin taakse. Ei tee yhtään pahaa silloin tällöin rauhoitella turhan innokasta ratsua hieman uneliaiden kaviokkaiden herättelyn sijaan.