lauantai 14. tammikuuta 2017

Huonot tallitavat

Nelijalkaisilla pikku enkeleillänihän sellaisia ei tietenkään ole (mitä nyt Viivi avaa karsinoiden ovet ja poistuu paikalta, kun taas PH lastaa vesiämpäriinsä kilon heinää ja puolet kuivikkeistaan joka yö ja Luna paukuttaa ruokaa odottaessaan etujalallaan karsinan seinää niin että naapuripitäjään saakka kuuluu) joten kirjoitankin niiden sijaan ihmisten huonoista tallitavoista. Varsinkin niistä, joihin olen itse syyllinen. Ehkä tämän kautta tulee samalla pyrittyä hieman parantamaan omia tapojaan, kun on jakanut kaikki ärsyttävät pienet paheensa julkiseksi? Näin ainakin hieman toivon... 


Ensimmäinen mieleen tuleva asia on kaikkien tervehtiminen. Itse pyrin tähän aivan ehdottomasti, ja saankin välillä kuittailua siitä kuinka ajatuksissani tervehdin samat ihmiset useaan otteeseen moikkaillessani maanisesti jokaisen vastaantulijan. Sorrun myös todella helposti kyräilemään niitä ihmisiä, jotka eivät itse tervehdi tai edes vastaa tervehdykseen. Muuten hyvä, mutta varsinkin karsinoita siivoillessani, Viivin kanssa touhuillessani ja muuten yksinäni puuhatessani kuuntelen suuren osan ajasta musiikkia nappikuulokkeet korvissani. Joudun siis myöntämään, että joskus toisen tervehdys jää kuulematta, tai huomaan että samalla kun olen itse jynssännyt musiikin pauhatessa rehuvateja pesarissa puhtaaksi on joku kerinnyt jo noutamaan hevosensa ja varusteensa talliin ilman että olen edes huomannut kenenkään ilmestyvän paikalle. Tätä pidän kuitenkin suhteellisen inhimillisenä virheenä ja pienenä pahana!


Tämä on kuitenkin kätevä oikotie seuraavaan aiheeseen. Nimittäin niihin kuulokkeisiin. En missään nimessä ole sitä vastaan, että tallilla kuunnellaan musiikkia tai vaikkapa puhutaan handsfreehen. Harrastushan tämä vain on, ja tarkoitettu rentouttamaan ja olemaan mukavaa. Ja kuten sanottu, itsekin popitan iloisesti tallia tehdessäni, ja ajan usein erityisesti Viiviä musiikin tahtiin kun esimerkiksi temponvaihteluihin saa sopivasti ideaa musiikin rytmistä. Pitäisi vain ehdottomasti tehdä vaihto langattomiin kuulokkeisiin! PH'ta liikuttaessani en missään nimessä kuuntele musiikkia, nuoren jänishousun kanssa työskentely kun vaatii aivan erilaista keskittymistä ympäristöön kuin pomminvarman shettisvanhuksen kanssa kulkeminen. Ja siitä huolimatta olen jo onnistunut töpeksimään itseni muutamaan läheltä piti-tilanteeseen, joista mainittakoon esimerkiksi kuulokkeiden piuhan kiristys Viivin aisaremmin väliin sekä kuulokkeisiin kiinnitetyn puhelimen nakkaaminen pitkin pihaa heinäsylillisen mukana. Jos ei tekniikka hajoa, niin korvissa kirpaisee! 


Seuraavana onkin se kautta aikain hevosharrastajia puhuttanut pahe: Ilman kypärää ratsastaminen. Itsehän en ole tätä tehnyt koskaan, enkä myöskään kokenut mitään tarvetta näin tehdä. Tallillamme on myös erittäin tarkka kuri kypäränkäytön suhteen, ja pää paljaana ratsasteleva yksäri saattaa parin varoituksen jälkeen olla uuden tallipaikan tarpeessa. Siihen olen äärimmäisen tyytyväinen, että tallimme ilmapiiri on muutenkin äärimmäisen kypärä- ja turvaliivimyönteinen! Meille ei ole päässyt rantautumaan se ajatusmaailma, jossa tärkeimmän ruumiinosansa suojaaminen on nössöille ja taitavan ratsastajan tunnistaa ilman kypärää ratsastamisesta. 


Ideaalimaailmassa tämä sama sääntö kuitenkin pitäisi myös ajamisen suhteen, ja tässä tullaankin siihen omaan heikkoon kohtaani. Viivillä kärrytellessäni nappaan nimittäin kypärän päähäni aivan liian harvoin. Oikeastaan kaikki kerrat, joina olen näin tehnyt, liittyvät esimerkiksi ajotuntiin, leiriläisille pidettyyn lajiesittelyyn tai maratonajoon. Nuorten hevosten kuten PH'n kyytiin nousen vain potta päässäni, ja myös groomin jalustalle nousen reippaammissa vauhdeissa vain kypärän kanssa. Luotettavalla pikkuponilla puksutellessa se vain tuppaa aina unohtumaan, kylmällä kelillä pipo on mukavampi, nutturan purkaminen aina liian työlästä, ja kesällä paahtuu muutenkin. Tässä kohtaa on tosin hyvä huomata se, että ainoa poni jonka kärryistä olen koskaan tippunut on Viivi. Poni otti nokkiinsa kun ärähdin sille kovaan ääneen vaunuun noustessani sen stepatessa kuin mielipuoli kiireissään, ja singahti eteenpäin kun olin vielä seisaallani. Matkani jatkui kärryjen selkänojan ylitse takaperin suoraan niskoilleni maahan ponin baanatessa toiseen päähän kenttää. Että niin vain kypärä on tutun ponivanhuksen kanssa turha kapine... Nyt pyrin kyllä siihen, että uuden, päähäni sopivan ja ihanan hiertämättömän kypärän myötä alan petraamaan tämän asian suhteen! 


Kypärän jälkeen voidaankin käsitellä nopeasti muutkin turvavarusteet, niidenkin kanssa kun olisi parantamisen varaa. Turvaliiviä käytän aina maastoesteillä, sekä silloin jos rataesteillä on kokoa yli hölkkäkavalettien tai alta löytyy hieman vähemmän luotettava ratsuvalinta. Mutta PH'n kanssa joku liiallinen luottavaisuus iskee aina, ja viimeksi olenkin juniorin selkään kiivennyt turvaliivi päälläni syyskuun tienoilla - turvaliivini kun on niin ohutta ja joustavaa sorttia että se sopii parhaiten takin ja hupparin alle, ja kaikki se riisuminen ja pukeminen on niin työlästä ja aikaavievää. Niinkuin on kuulemani mukaan myös murtuneiden kylkiluiden parantelu. Tämänkin suhteen pitäisi siis ehdottomasti parantaa tapojaan.


Turvallisista kengistä taas löytyykin sitten hieman sanomista. Varsinkin Viiviä ja Lunaa myönnän taluttelevani kesäisin paljain jaloin tai crocseissa, eikä ole vain kerta tai kymmenen sekään kun olen lähtenyt Lunalla maastoon ilman satulaa tai Viivillä kärryttelemään paljasjalkaisena. PH'n kanssa olen tästäkin tärkempi, se kun saattaa vielä hätkähtää vaikkapa ohittavaa rekkaa tai tallista säntäävää koiraa herkemmin kuin kaiken nähneet ja kokeneet tammavanhukset. Varsinaisia turvakenkiä en käytä mihinkään vuodenaikaan, vaan tyydyn tavan ratsastusjalkineisiin tai tallisaappaisiin. Niin hifistelijäksi en pyri, että aina hevosten läheisyydessä pitäisi löytyä rautakärkeä, mutta kengät olisivat silti ihan kelvollinen keksintö. Tätäkin pahaa tapaa ruokkii entisestään se, että kaikki hevosten kanssa kokemani varvasmurtumat ovat tapahtuneet muiden hevosten kanssa ja asiallisissa jalkineissa.



Ratsastajan varusteiden kautta tullaan hevosen varusteisiin, ja erityisesti niiden säilytykseen. Huomaan usein olevani itse se, jonka ratsun satula, suitset ja harjapussi odottavat viimeisinä telineessä käytävällä kun kaikki muut ovat jo kuskanneet välineensä tunnin jäljiltä varustehuoneeseen. Säntään usein heti ratsastuksen lopuksi vaihtamaan kenkiä ratsastuskengistä paremmin säähän sopiviin yksilöihin, heittämään rehuja likoamaan ja noutamaan kuivatteluloimea ja potentiaalisia linimenttejä. Se varusteiden paikalleen palautus vie hädin tuskin minuuttia, joten senkin voisi aivan hyvin tehdä heti ponin purettuaan ja hoidettuaan...


Sellainen paha tapa, josta olen suhteellisen onnistuneesti vieroittanut itseni, on puhelimen näpelöinti hevosen selässä. Tallin opetushevosten selässä luurin räpeltäminen on suoraan kielletty, ja mielestäni täysin ymmärrettävästi myös yksärit saavat tunneilla noottia kyseisestä toiminnasta, vaikka ketään ei tietenkään voi kieltää näppäilemästä puhelintaan oman hevosensa selässä omalla ajallaan. Ikävä kyllä suurin syy tähän parannukseen ei ollut suinkaan mikään pyhä valaistuminen siitä, miten tyhmää ja vaarallista hevosen selässä muuhun keskittyminen on, vaan se yksinkertainen tosiasia että nykyinen puhelimeni on niin paljon edellistä kookkaampi, että sen käsittely on hitaampaa ja hankalampaa. Viivin kärryillä luuri ilmestyy usein esiin musiikkisoittimen tai kameran roolissa edelleen, mutta ratsastaessa alan olla tämän pahan tavan kanssa voiton puolella! Vielä kun kentältä löytyisi kello, ettei edes ajan tarkistusta voisi pitää tekosyynä vilkaista luuria välikäynneillä!


Viimeisenä listalla ovatkin omat ykkösinhokkini, joihin tiedän harmikseni silloin tällöin sortuvani itsekin vaikka aina sauhuan aiheesta muille. Nimittäin luvatta toisen hevoseen tai varusteisiin koskeminen! Komennan julmasti innokkaat lääppijät pois karsinan ovenraosta (ratsastuskoululla kun paijaamisintoisia vieraita löytyy kaikista ikäluokista) ja meuhkaan kovaan ääneen kun joku lainaa minun riimuni tai loimeni opetushevosten käyttöön ilman lupaa. Yksäreiden käpälöiminen on kiellettyä jo muutenkin (kuten myös kaikkien muiden opetushevosen kuin sen, jolla itse olet menossa tunnille kyseisenä päivänä, jotta hevoset saavat hieman rauhaa kaikilta ihailijoilta), ja parhaimmillaan silityshimoisia on saanut käräyttää aukomasta karsinan ovea sisään mennäkseen tai työntämästä käsiään tarhaan. En siis ole lainkaan pahoillani siitä että PH nauttii ansaitsematonta kunnioitusta ja joskus jopa pelkoa kivestensä takia, enkä koe tarvetta korjata silloin kun joku supattaa Viivin olevan oikea paholaisponi. Silti tiedän, että marssin tuon tuostakin tutun yksityishevosen karsinaan omistajalle juttelemaan, ja siinä samalla tökin uteliasta ponieläintä nenuun. Myös tallikavereiden uudet loimet ja huovat tulee hipelöityä käytävällä ohimennessä kysymättä, henkeen "Uu ihana mistä ostit oliko muissa väreissä?". Tutut ja turvalliset ihmiset ovat toki tervetulleita ponejani lääppimään ja tavaroitani lainaamaan, mutta helposti sillä käytöksellä jota itse myös tuntiaikaan harrastan näytän muille esimerkkiä siitä, että näin on ihan ookoo tehdä. Hups?


Nyt kun on taas vaihteeksi kirjoiteltu muutakin, voin taas hyvillä mielin palata kuulumispostausten pariin! Sellainen onkin ensiviikolla odotettavissa oikein pitkän linjan kautta, kun maanantaina odottaa uusi hevostuttavuus ja tiistaina taas sellainen rajattoman rakas silkkiturpa, jota en ole tavannut yli vuosikymmeneen! Siinä jäävätkin omat ponieläimet tallille olemattomia peukaloitaan pyörittelemään, yksin ja hylättyinä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti