keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Jotain uutta, jotain vanhaa


Tämä onkin sitten tällainen vääränrotuisten kokoelmapostaus reissukertomuksen muodossa, jossa ei näy vuonohevosista vilaustakaan. Ja kokonaisuudessaan sellainen juttu, jollaista en olisi vielä paria kuukautta takaperin koskaan uskonut pääseväni kirjoittamaan. 

Koska reissattiin pitkästä aikaa kimpassa äitini kanssa, oli ensimmäinen pysäkki äidin uuteen hevoseen tutustuminen. Vaikka harrastus onkin sama, niin hevosmakuhan meillä eroaa siinä suhteessa hyvin vahvasti, että minä en perinyt suokkiuskollisuutta vaan olen täysi ponitäti. Ensimmäisen, yhdessä pidetyn Loukku-suokin jälkeen olenkin käynyt lähinnä vilkaisemassa ja kerran tai kaksi selästä kokeilemasta äidin vuosien varrella silloin tällöin vaihtuneita hevosia, ja vaikka matkalle onkin mahtunut muutama joista myönnän pitäneeni, musta suomenhevosruuna Musti sekä naurettavan valtava connemara Puppe, yleensä mielipiteet ovat erinneet varsin vahvasti. Tämän suhteen suurin poikkeus on tietenkin Viivi, jonka omin itselleni sen tultua alunperin seuraponin rooliin äitini talliin. Tämä uusin tuttavuus, 7-vuotiaaksi kääntynyt Sissi, oli kuitenkin ihan hauska tapaus. 


Kuvia hämärällä tehdystä reissusta ei juuri käteen jäänyt, mutta muutama kuitenkin ihan vain todisteaineistoksi. Talli jossa Sissi asui oli muuten pihapiireineen siistin ja mukavan oloinen, ja sieltä täältä silmiin pistävät valjakkokamppeet ja kisoista ja valmennuksista tutuksi tulleet valjakkoponit tarhoissaan viihdyttivät kovasti. 


Sissi on vielä ratsuna suhteellisen kokematon, ja ratsastus suoritettiinkin aina toisen istuessa kyydissä ja toisen pysytellessä varmuuden vuoksi liinan päässä kiinni. Näkyihän se että alla oli kokeneen kouluratsun sijaan entinen ravuri, mutta ihan hyvä fiilis tammasta silti jäi. Siitäkään ei viitsitty hötkyä kun viereisen pellon ja kentän vierestä kulkevan tien valtasi läjä peuroja. 


Supersöpöt laadunvalvojat kentän aidan takana töitä vahtimassa. Onneksi Viivi ei tarhaa tällä tapaa heti kentän vieressä, tai varmaan viskoisin sille jotakin hyvää taskuistani jokaisella kierroksella sen ohittaessani ettei se vaan kuvittelisi tulleensa hylätyksi yksin julmaan maailmaan.

Seuraavana aamuna oli kuitenkin edessä reissun varsinainen tarkoitus. Aikainen herätys oli ihan paikallaan, sillä tällä kertaa tallimatkaa kertyi suuntaansa kolmisen tuntia. Tämä koko homma kaipaa kuitenkin hieman petausta, sillä olen jostain syystä jättänyt koko asian käsittelemättä täällä blogin puolella. Ensin vanhojen muistelu ilman kuvia on tuntunut hieman tyhjiltä, ja suunnitelmien muodostuttua taas pyrin säästelemään kaikki höpinäni tähän yhteen postaukseen. Tässäpä tämä nyt siis olisi.

Kun aloitin vakituiset ratsastustunnit ala-asteen alkupuolella, oli suosikkihevoseni alusta saakka selvä. Kiltti, laiskanpulskea ruunivoikko eestinponiruuna oli ratsuni monissa pienen alkeisratsastajan tähtihetkissä: Ensimmäisella estetunnilla, ensimmäisissä itsenäisissä laukannostoissa, ensimmäisellä maastoratsastuksella sekä ensimmäisellä ratsastuskerralla ilman satulaa. Poni oli tuohon aikaan 6-vuotias tuore tuntihevonen, kaunis kuin karkki ja ymmärrettävästi oikea ponifanaattisen lapsen unelma. Etturin eli Eetun mukaan nimettiin läjä vihkotallihevosia, pehmoleluja ja muovisia leluponeja. Piirsin siitä kasapäin kuvia, kirjoitin tallipäiväkirjaani tarinaa siitä millaista olisi saada se hoitohevoseksi, ja taisinpa piirtää aiheesta myös sarjakuvaa. Jokaisesta Eetulla ratsastetusta tunnista kertyi tallipäiväkirjaan useampi sivu tekstiä ja piirustuksia, ja vielä muutamaa kaiken kadottavaa muuttolaatikkorumbaa aikaisemmin näitä vihkoja oli tallella useampi kappale, kaikki kannesta kanteen täyteen raapustettuja. Kun oman hevosen hankinta tuli ajankohtaiseksi, ilmoitti Nelli 8-9v että kriteerit olivat seuraavat: Eetu tai vuonohevonen. Jostain syystä näitä kriteerejä ei sitten seurattu, vaan perheeseen saapui suomenhevostamma Loukku josta olen kertonut tarkemmin tässä postauksessa. Vielä Loukun tulonkin jälkeen vonkasin kuitenkin itseni ratsastuskoulun irtotunneille voidakseni ratsastaa Eetulla. 

Eetu ei kuitenkaan pysynyt ratsastuskoululla ikuisesti, ja vaikka kovasti ostattelinkin sitä vuosien varrella itselleni katosi poni näkyvistäni noin kolmetoista vuotta sitten. Joitakin palasia sain sen kuulumisista keräiltyä, löydettyäni itseni ensin kirjeenvaihtoon sen uuden hoitajan kanssa, ja vaihdettuani vuosia myöhemmin muutamia sähköposteja sen aikaisemmin omistaneen tytön kanssa. Sitten kuitenkin kadotin ponista kaikki jäljet vuosikausiksi, vaikka sitä tasaisesti etsinkin. Syykin selvisi jälkikäteen, kun tajusin että sekä ponin virallinen- että kutsumanimi olivat muuttuneet matkan varrella, ja Eetusta olikin tullut Eemeli. Viivin kanssa samana vuonna syntynyt poni kääntyi tänä vuonna 20-vuotiaaksi, ja olinkin jo hiljalleen haudannut toiveet siitä, että vielä löytäisin sen. Niinpä kaikki kävikin varsin nopeasti, kun törmäsin netissä koulukilpailukuvaan, jossa suorittavan ratsukon takana verryttelyalueella näkyi äärimmäisen tutun näköinen poni tähtensä ja yhden sukkajalkansa kanssa. Muutamien kyselyjen ja googlausten perusteella paikantui ponin olinpaikka, ja siitä sitten kiirellä laittamaan tallille viestiä. Vasta talliin yhteyttä otettuani tajusin ilmoittaa äidilleni, että nyt sopisi joululahjan henkeen tyhjentää tilaa kalenterista, sillä me ollaan lähdössä Kouvolaan Eetua katsomaan. Vuosien mankuminen ja hehkutus lapsena oli selvästi tuottanut tulosta, sillä myöntävä vastaus tuli suoralta kädeltä pitkästä matkasta huolimatta.

Tallilta vastattiinkin pian, ja alusta asti yhteydenpidosta jäi tajuttoman hyvä fiilis. Ponin vanha tuttu toivotettiin ehdottomasti tervetulleeksi, kaikki tieto ruunan menneisyydestä kiinnosti ja tekemistäkin tarjottiin hyvin vapaasti. Useamman viikon odotus sopivan reissupäivän saapumista odotellen oli melkoista tuskaa, mutta ehdottomasti sen arvoista kun perille lopulta päästiin. Pirteä, seurallinen pappaponi siistillä ja mukavalla tallilla, näin 13 vuotta edellisen tapaamisen jälkeen kasvamaan ehtineen ihmisen silmin niin kovin pikkuruisena. Ennenhän se oli niin suuri, ettei itse ylettänyt harjaamaan selän päältä kunnolla. Nyt se tuntui PH'n järeyteen tottuneen edessä aivan taskukokoiselta. 
Tallin henkilökunta oli aivan ihanaa jaksaessaan höpistä ponin vaiheista kaiken tietämänsä. Sen, millaisesta kodista Eemelinä jo silloin tunnettu Eetu oli ostettu, mitä se oli heillä ollessaan tehnyt ja kuinka voinut. Enpä olisi uskonut, että pääsen vielä kertaalleen harjailemaan ja varustamaan vanhan kaverin, ja kiipeämään siihen samaan selkään jossa niin hyvin lapsena viihdyin. Pirteä ponipappa puksutti tyytyväisen oloisena rauhallisen maastolenkin kauniissa lumisissa maisemissa pellonlaitoja, metsäteitä ja joenvartta pitkin, jonka jälkeen minulle tarjottiin vielä mahdollisuutta ratsastaa itsenäisesti maneesissa jos vain halusin. Mahdollisuutta ei tietenkään voinut jättää käyttämättä, ja käytiinkin kokeilemassa askellajit lävitse vielä sisätiloissa sekä ottamassa muutamat valokuvat. PH, Viivi, Luna ja Possu löytyvät jo hyvin edustettuina niin seiniltä, kaikkien teknologisten vempeleiden taustakuvista ja kuvakansioista. Nyt myös viides erottamattomasti tähän sarjaan kuuluvista kaviokkaista saa ansaitun paikkansa muiden valokuvien joukossa!


Utelias pappa kameraa ihmettelemässä ja viime hetken välipala ennen töihin joutumista.


Maastolenkillä Putte-suomenhevosen ja Kalle-nyffin vanavedessä.


Maneesissa kahteen pekkaan. Maailman pehmein laukka ja sievin pappaponi!










Loppuhuipennukseksi herra päätti vielä näyttää, että osaa se vanhakin, ja livahti karsinasta omille teilleen tarhakavereita omin päin moikkaamaan. Seikkailuinto loppui tosin lyhyeen, kun ikävä portti esti pääsyn takaisin ihanaisen heinäpaalin luokse.






Vaikka Viivi kaikkine ponimetkuineen ja Luna ikuisena hyvän mielen tuottajana ovatkin minulle tajuttoman tärkeitä ja pidän Possua sinä hevosena, jonka ansiosta palasin hevosharrastuksen pariin, löysin valjakkoajon ja tapasin elämäni hevosen, on maailmassa kuitenkin kaksi sellaista ponipoikaa, joiden vertaisena en pidä ketään muuta. Eetu, jonka kautta se oikea hevosrakkaus alkoi, sekä PH, johon se kaikki on nyt johtanut. Ja on aika tajuton fiilis tajuta, että nyt oikeasti tiedän missä ne ovat ja mitä niille kuuluu. Toinen odottaa joka päivä niin lähellä, että jos nyt nousisin ja vetäisin kengät jalkaan olisin puolen tunnin kuluttua jo sen luona, ja toinen voi hyvin ihanassakodissa, josta tiedetään soittaa ensimmäisenä minulle jos se joskus kaipaa uutta kotia eläkepäivilleen.

Jotkut asiat ei muutu koskaan.
 Kiitos Kymen ratsupalvelut!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti