lauantai 13. toukokuuta 2017

Ratsastan äitini ansiosta

Äitini suomenhevostamma Villiisa "Sissi"

Lapsena aloitin ratsastuksen siksi, että hevosia pitkään harrastanut äitini vei minut mukanaan tallille. Sopivan tilaisuuden tullen aloitin ala-asteella tunnit ratsastuskoululla, autolla kyydittynä tietenkin. Yhdessä käytiin myös ensimmäisen "vuokraponin", russ-tamma Olivian luona. Ensimmäinen kosketus kirjoista ja Lena Furbergin piirustuksista ihailemiini vuonohevosiin tuli sekin silloin, kun äiti vei minut Anjalan ratsutilalle, jossa sain irtotunnille ratsukseni vuonohevostamma Samban. Kotiin kerääntyi hevoskirjoja yli hyllykapasiteetin, Schleich-hevoskokoelma asui vaarin rakentamassa tallissa oikeine pienine karsinoineen ja saranallisine ovineen. Postilaatikosta löytyi tasaisesti sekä Hevoshullu että Villivarsa. Arvata voi varmaan, ettei näistä mikään ollut lähtöisin lapsen omista tienesteistä. 

Kun perheen ensimmäisen oman hevosen hankinta tuli ajankohtaiseksi, olisin minä kelpuuttanut vain ratsastuskoulun suosikkiponini Eetun tai vuonohevosen. Ei mennyt läpi, ja niinpä perheeseen liittyi äitini valitsema suomenhevostamma Loukku. Lapsen silmin entinen ravuri joka oli ulkonäöltäänkin melkoinen harmaavarpunen ei ehkä ollut aivan yhtä uljas peli kuin se pieni, keltainen suosikkiponi, mutta ensihevosen tehtävän Loukku suoritti täydellisesti. Äärettömän kiltti ja hyvähermoinen hevonen opetti vuosien aikana lajista paljon, vaikka ratsastusharrastus sitten yläasteen puolella jäikin. 
Seitsemän vuoden täyden ratsastustauon jälkeen uudestaan satulaan kiipeäminen olisi voinut olla muutenkin jännittävälle ratsastajalle melkoinen kynnys. Sitä täyttä seitsemää vuotta ei tosin saatu pidettyä taukoa, kun keskimäärin kerran vuoteen äiti houkutteli minut kokeilemaan sen hetkistä hevostaan. Hevosettomiin vuosiini mahtui siis lopulta useampi ratsu. 

Kun tammikuussa 2014 aloitin ratsastuksen uudestaan, ei lapsuusaikaisista ratsastusvälineistä luonnollisesti ollut jäljellä enää mitään. Ei siis muuta kuin vilkaisu tyhjään lompakkoon, ja soittamaan äidille. Olisiko mennyt muutama päivä, kunnes äiti ajeli Aitotallin pihaan ja kärräsi minulle varastoistaan kypärän, ratsastuskengät, heijastintakin (jonka taskusta löytyi 50e seteli, hah!) sekä maailman parhaat ratsastushousut. Näistä mainittakoon, että takki ja housut (jo lähes puhki kuluneet) ovet olleet käytössä tänäkin talvena. Kypärän halkaisin useaan kappaleeseen Pullan selästä aitaan heittäytyessäni ja uskollisesti palvelleet kengät kuluivat ennen viime joulua pohjistaan puhki. 

Kun äitini saman vuoden kesällä muutti, päätyivät äidin aikaisemmin omassa pihassa asuneet hevoset Aitotallin asukkaiksi. Hevoset on tosin väärä sana, kun kyseessä olivat Puppe, mastodontin kokoinen nuori connemara, sekä Viivi, polvenkorkuinen pyhällä vihalla täytetty virtahepo. Tämä tarina on kuultu ennenkin: lyllerö ponimuori todisti itsensä monipuolisena turbomummona, kun urheat tuntilaislapset kapusivat sen selkään ja herättivät henkiin varastossa homehtumaan päässeet valjaat. Kun Viivin pesti leiriponina oli kunnialla taputeltu ja syksyllä koitti aika suunnata turpa kohti äidin uutta kotipaikkaa, jättäytyi Viivi kuormasta. Kun olin nelijalkaisen sielunkumppanini kohdannut, ei äitini minua siitä julmasti erottanut.

Viimeisten vuosien varrella äiti on aina tarpeen tullen tullut hätiin, kun sellainen on hevosten kanssa kohdattu. Viivi-ponille on kiireaikataululla kärrätty uusia, uljaita varusteita TV-esiintymistä varten, ja itse olen verottanut äitini kypärävarastoa useaan otteeseen aina kuupallani maata kynnettyäni. Kun ennen joulua ilmoitin, että se samainen Eetu-poni, jonka luokse äitini oli nurisematta kärrännyt minua ratsastustunneille vielä Loukun ostamisen jälkeenkin, asuu tätä nykyä ratsastuskoululla Kouvolassa, en kohdannut vastalauseita. Ajomatkaa useampi tunti suuntaansa, ja kyselemättä lähdettiin jälleen matkaan kuskaamaan jälkikasvua ihanaisen Eetun luokse. Tämän reissun jälkeen tiedän senkin, että jos ensirakkauteni vielä joskus kaipaa muuttoa nykyisestä loistavasta kodistaan eläkepäiville, olen minä se, jolle sitä ensiksi tarjotaan. Ja sehän on tietenkin selvä, että jos joskus vielä suunnataan Eetua noutamaan, lähtee äiti valittamatta kuskiksi.

Tätä nykyä hevoset on se asia, joka tuo minun elämääni eniten sisältöä. Ilman niitä en tietäisi, mitä tekisin tai missä olisin. Sen kumminkin tiedän, että omin päin en tämän harrastukseen pariin olisi alun perin päätynyt, enkä varmasti myöskään uskaltautunut aloittamaan uudestaan.

Mutta mulla onkin maailman paras harrastus ja maailman paras äiti! 

Oman erityismainintansa arvoisia ovat tietenkin myös Anja-mummini sekä jo edesmennyt Fiia-mummuni, jotka ovat kumpikin yhtä lailla tukeneet hevosharrastustani elämäni varrella.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille lukijoille jotka ovat äitejä, lukijoiden äideille, sekä tietenkin myös niille nelijalkaisille äideille. 


Lilli&Luna 




Tässä kuussa on muuten juhlittu jo myös syntymäpäiviä! 3.5 Viivi täytti kunnialliset 20 vuotta, ja 11.päivä Lunalla kääntyi mittariin 18 vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti