keskiviikko 23. elokuuta 2017

Käyttölajien ja uusien vuonohevosten viikonloppu

Viime viikonloppu kului mukavasti Yli-Tokon vuonohevostilalla käyttölajimestaruuksissa, joten nyt pyrin parhaani mukaan kasaamaan kokoon omat fiilikset viikonlopulta. Jotain oleellista unohtunee varmasti, mutta yritetään! 

Varsinaiset matkavalmistelut aloitettiin täydellä teholla tietenkin jo perjantaina. Ponien tavaroiden puunaaminen, omien tavaroiden pakkaaminen ja kaikki muut matkavalmistelut veivät siinä määrin aikaa, että myös Aitotallilla pe-la yön yöpynyt ja kyydillämme Forssaan matkustanut Eva joutui orjatöihin Viivin valjaita putsaamaan. Saara ja Vappukin kiillottivat ja pakkasivat tavaravuorta pitkälle iltaan, joten seuraavana aamuna kellon soidessa viiden jäljestä ei tarvinnut muuta kuin kömpiä ylös, tehdä aamutalli ja nostella valmiiksi pakatut kassit autoon. Edellisenä päivänä pestyt Viivi ja Terttu lastautuivat mukisematta kimppakyytiinsä, ja aamu vietettiin tien päällä. Perillä kääpiöt vilkaisivat ensin nopeasti aidan takan röhkiviä possuja  (Viivi välinpitämättömästi, Terttu silmät päässä pyörien), ja sitten nakattiin tammat niille osoitettuun laitumeen ihmettelemään.




Viivi ja Terttu ovat niin tottuneet elämään keltaisten ponien keskellä, että niitä naapuriaidoissa elelevät vuonikset eivät kiinnostaneet tippaakaan. Vuonismassat sen sijaan seurasivat varsin kiinnostuneena viereensä ilmestyneitä kääpiöitä, joista toinen imuroi ruohoa kitaansa ja toinen puhisi ja pinkoi järkyttyneenä naapurilaitumen lehmiä mulkoillen.


Laidunnaapurit samaa sarjaa!

Ennen käyttöajon radannäyttöä ehdittiin käväistä vielä nopealla turistikierroksella. Allekirjoittanut vapautti siinä ohessa yhden villasian villiksi luontoon. Harmillisen epädramaattisesti se kylläkin pötki takaisin kavereidensa luokse heti kaurajauhon kutsun kuultuaan. Siinä kaurajauhossa oltiinkin sitten yltä päältä kaikki, kun ryömittiin pitkin possukarsinaa paijaamassa ällöttävän söpöjä, minipieniä vauvapossuja. Aikamoisia persoonia, osan uidessa vesikipossa ja osan syödessä viattomien ihailijoiden kengät. Parhaaksi porsaaksi ristittiin yksimielisesti yksilö jonka nimesimme Raipe Rapsutuspossuksi, se kun kirputti koivellaan niinkuin koira kun sitä raaputti niskasta. 


Samalla turisteiltiin tietenkin vilkaisemassa myös varsoja pihatossa (tässä välissä possujen syömä hiha joutui myös tuholaisvarsa Vladimirin kitaan) ja päädyttiin ihan vahingossa ihailemaan WhatsAppin Vuonisporukka-ryhmän kummilasta, Lian valkohallakkoa orivarsaa. Tämä tomera, enkelinkiharainen pikkumies Svaneprins Foss sai muuten nimensä allekirjoittaneen toimesta! Aika ihana. Olisihan sen voinut mukaansa ottaa. 

Seuraavana käppäiltiin läpi käyttöajoluokan radannäyttö. Vaikka Viivi osallistuikin vuonohevosten mestaruusluokan sijaan avoimeen luokkaan, oli rata sama. Toki porttivälejä ja muita vastaavia pienennettiin ponikokoisille vaunuille, mutta tehtävät itsessään eivät muuttuneet. Sillä avoin luokka starttasi vasta vuonohevosten jälkeen, kerkesin kaikessa rauhassa seuraamaan vierestä monta suoritusta ennen kuin oli aika ryhtyä pistämään Viiviä valmiuteen. Etukäteen olin laskenut sen varaan, että Viivin kanssa ryssittäisiin peruutukset ja pysäytykset, mutta kerättäisiin sitten vahinkoa takaisin tiukkojen kurvien ja pelottavien paikkojen kanssa. Ei mennyt ihan niin....



Käyttölajeissa suoritus lähtee alkutarkastuksesta. Ensin hevonen seisotetaan tuomareiden eteen, ja sen jälkeen sen kanssa esitetään maasta käsin suoralla käynti sekä ravi. Tuomarit arvostelevat hevosen kunnon ja liikkeet, jonka jälkeen ajuri saa luvan laittaa hevosensa aisoihin. Viivin kehuttiin olevan ikäänsä nähden hyvässä kunnossa, ja valjastuksessa ei ollut mitään korjattavaa. Aisojen väliin peruuttaminen oli selvästi ponin mielestä hieman hölmöläisten hommaa, se kun on tottunut seisomaan irti aloillaan samalla kun minä haen kärryt katoksesta ja vedän aisat sen kyljille. Tähänkin tapaan kuitenkin onnistuttiin.


Itse ajettavuudelta poni ei luonnollisesti eronnut kotioloista vähääkään. Yhtäkään lehmää tai sikaa ei viitsitty vilkaista puolta sekuntia pidempään, ja koko homma eteni ponin puolesta muutenkin täysin puhinoitta. Itse ajuri sai ajamisestaan noottia sen verran, että kesken suorituksen (esimerkiksi tarkkuusporttien välillä) ei sopisi jättää ohjastuntumaa ja päästää ohjaa roikkumaan löysänä, vaikka positiivista onkin että poni kyseisellä tavalla toimii. 


Käyttölajeissa rata rakentuu pitkin pihapiiriä esimerkiksi rajatun kentän sijaan, joten sekä tuomarit, ratahenkilökunta että katsojat kulkevat radan lävitse suorittavan valjakon ja ratsukon mukana. Olipahan uudenlainen kokemus, ja ainakin minun mieleeni ihan hauskaa vaihtelua. 


Kuorman lastaaminen ponin kärryille oli Viivin kanssa melkoinen haaste, sen kärryt kun olivat luonnollisesti vuonohevosten vaunuihin verrattuna paljon pienemmät ja alempana. Tämän vuoksi myöskään sääntöjen vaatima avustaja ei Viivin varustuksella mahtunut kyytiin, ja Vappu hylättiin julmasti kävelemään omin jaloin vaunujen takana suorituksen ajan hieman samaan henkeen kuin valjakkoajon maagroomin tapauksessa - koko ajan saatavilla, vaikkei kyydissä istukaan.


Ylämäkipysähdyksessä Viivi seisoi vaaditusta kymmenestä sekuntista yhdeksän ennen kyllästymistä, yllättäen kuskin positiivisesti. Turbomummo kun ei juuri viihdy möllöttämässä paikallaan edes tasamaalla. 


Vesiesteen Viivi suoritti epäröimättä täysin ilman virhepisteitä, marssien sen kummemmin kyselemättä lävitse syvästä lätäköstä. Tämänkin esteen olin lukenut etukäteen kategoriaan 'helppoo ja kivaa' sillä Viivin kanssa on kuitenkin porskuteltu vuosien mittaan ties millaisissa vesiesteissä ja lutakoissa. 



Alamäkipysähdyksessä ponin hermot kärähtivät ylämäkipysähdystäkin nopeammin, tällä kertaa kuuden sekunnin kohdalla. Suuremman draamaamisen sijaan mummeli kuitenkin vain steppasi ja kuoputteli menemään etujalallaan, joten laskettakoon henkilökohtaiseksi voitoksi se, että etupää ei kertaakaan käynyt kevenemään ärsyttävistä pysähdystehtävistä huolimatta. 

Seuraavaksi edessä oli tehtävä, jonka olin etukäteen arvioinut Viivin vahvimpaan osaamisalaan. Käännös tiukassa tilassa itsessään ei varmaan olisikaan ollut mummelille liikaa vaadittu, ellei tuon sisäinen sarjamurhaaja olisi päässyt valloilleen. Viivi tunnetusti rakastaa esimerkiksi rehuämpäreiden ja pujottelukeilojen tyrkkimistä nurin. Tällä kertaa lähdettiin samaan henkeen liikkeelle, mummelin puskiessa alueen porttitolppana toimineen laatikon kumoon ja ryhtyessä sitten monottamaan sitä etujalallaan useampaan otteeseen. Kiitos tästä, karvainen pieni raivotar. Ainakin sekä yleisöä että tuomaristoa tuli vaihteeksi hieman viihdytettyä.






Lastin purkamisen kohdalla poni oli jo vahvasti sitä mieltä, että paikallaan seisominen on tarkoitettu turhanpäiväisille hidastelijoille. Sillan vieressä parkissa steppasikin siis kuopiva ja pöhisevä rallimummo, joka pisti kaviota toisen eteen heti, kun kuski istui jälleen asemissa. Tämä ei tosin yllättänyt ketään, joka on tavannut harmonisuuden puutteesta tunnetun ponimuorin aikaisemminkin.

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Loput radasta edettiinkin tasaisemmin, kun pysähdystehtävät olivat takanapäin. Linjasuora-ajon poni suoritti mallikelpoisesti, ja tarkkuusradalla yhtä porttia tyrkkäistiin hieman puhtaasti kuskin arviointivirheestä. Suurimman positiivisen yllätyksen poni kuitenkin järjesti radan viimeisenä odottavan porttiin sisälle peruuttamisen kohdalla, suorittaen tehtävän aivan älyttömän kauniisti! Peruutus on aina ollut meille tehtävä, josta tulee mieleen lähinnä sellainen leluauto, jota on vedettävä taaksepäin ennenkuin sen voi päästää huristelemaan eteen. Tällä kertaa peruutuksen päätteeksi ei kuitenkaan sännätty kukkapurkkeja kolistellen horisonttiin, vaan edettiin kunnialla lopputarkastukseen. Ajoittain hieman turhankin hyvin oman arvonsa tunteva mummoponi ei saanut käytöksestään minkäänlaista noottia myöskään purkamisen yhteydessä, joten joku pyhä henki sen lienee vallannut. Ratahenkilökunta tosin julmasti väitti, että mummeli olisi muka antanut pahaa öögaa siinä kohtaa, kun mittanauhoilla suhisteltiin aivan hänen nenunsa tuntumassa kesken raivostuttavan pysähdystehtävän. Eihän meidän Viivi ikinä mitään sellaista! 

Käyttöajon jälkeen järjestettiin vielä harjoitusluokkana ohjasajo, jossa suorituksia ei varsinaisesti arvosteltu vaan tuomarit kulkivat radan ajan mukana antamassa suullista palautetta ja ohjeistusta. Tämä olikin hauska kokemus, sillä pelkästään niiden paperissa lukevien virhepisteiden sijaan matkan varrella sai paljon positiivista kommenttia! Viiviä kehuttiin esimerkiksi ravitaustaansa nähden näppärästi kääntyväksi ja muutenkin kaikin puolin toimivaksi. Toki noottia tuli malttamattomuudesta ja hienosäädön tarvettahan meillä on varmasti vielä silloinkin kun poni jo kasvaa kukkia pihan pientareella.  

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Tässä muuten malliesimerkki siitä, kuinka eri tavoin elikko voi eri varustuksessa tilanteeseen reagoida. Kärryt perässä mummeli saapasteli vesiesteen läpi kuin vettä vaan (pahoittelut huonosta vitsistä, itseäni kumminkin nauratti), mutta ohjasajossa tuo ryökäle päätti loikata vedeen todellisen pommihypyn ja samalla melkein nykäistä minut mukanaan. Tämä muistetaan seuraavan kerran, kun mokoma rontti esittää viatonta. 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Pääasiassa Viivi toimi kuitenkin myös ohjasajossa oikein hienosti, suorittaen varsinkin pujotteluradan, tiukan paikan käännöksen ja peruutuksen täyden kympin arvoisesti. Melkein tämän viikonlopun pohjalta voisi sanoa, että kolmen vuoden treenin jälkeen me ollaan opittu peruuttamaan! 


Avoimen luokan muiden osallistujien siirryttyä viime hetkellä vuonohevosten mestaruusluokkaan Viivi jäi harmillisesti avoimen luokan ainoaksi osallistujaksi, mutta jälkikäteen tutkittuna selvisi kuitenkin, että siirroista huolimatta mummeli olisi ollut omassa luokassaan kunniallisesti ensimmäisellä sijalla. Jos Viivi olisi skabannut samassa luokassa vuonohevosten kanssa, olisi sen sijoitus ollut muistaakseni neljäs. 

Illaksi löytyi kyllä hommaa kisojen jälkeenkin. Meidän porukan käytössä olleessa söötissä pikku mökissä kerettiin käydä lähinnä kääntymässä vaihtamassa vaatteita, kun sitten mentiin taas. Lauantai-iltana vuonismaastoiltiin kahdessa +10 ratsukon porukassa, joista itse osuin jälkimmäiseen, tahdiltaan hieman rauhallisempaan maastoon. Muutamaa päivää etukäteen sain hommakseni valita, ottaisinko maastoon ratsukseni Yli-Tokon vuonohevostilan valkohallakon Lian vaiko kummihevostoiminnasta päällisin puolin tutuksi tulleen Linen joka oli omistajansa kanssa osallistumassa käyttökisoihin ja siksi vieraisilla. Vaikka olinkin kuumotellut Lian kyytiin jo hyvän aikaa, tein tällä kertaa järkivalinnan: Liaa pääsisi todennäköisesti kokeilemaan leirilläkin, mutta Linen selkään ei välttämättä tarjoutuisi toista mahdollisuutta! Tamma oli muutenkin hurmannut Tampereen Hevoset-messuilla leppoisan luonteensa ja suuren kokonsa puolesta, joten ei muuta kuin koeajolle. 


Ja hitsi että olinkin tyytyväinen tähän valintaan jälkikäteen! Fiilis oli loistava jo siinä kohtaa, kun marssin laitumelle noutamaan vierasta hevosta ja se käppäili höristen minua vasteen. Tamma möllötti hoitotoimenpiteiden ajan kaikessa rauhassa aloillaan vieraiden hevosten seassa melkoisessa hulinassa niinkuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Line oli aivan äärettömän sympaattinen ja leppoisa tamma, jonka kanssa ei turhia tarvinnut hermoilla vieraissa maastoissa vieraiden hevosten seassa. Tällaisen mörssärimallin sitä ottaisi itselleenkin silloin tahansa, Linellä kun on säkäkorkeutta vuonohevostammalle poikkeukselliset sataviisikymmentä senttiä! Ensimmäisellä laukkapätkällä olin kyllä vähällä tipahtaa kyydistä puhtaasta hämmästyksestä, kun Lunan pikkutikitykseen tottuneelle kyytiläiselle jokainen askel tuntui aivan valtavalta loikalta! Hetken aikaa vei, että tahdin säätely toimi niin ettei vähän väliä pelottanut, että jyrättäisiin edessä viipottava kymmenen senttiä matalampi minikiituri Pompula pannukakuksi. Vaikka kuinka jätit nostoissa turvaväliä edellä menevään, otti Line kaverit kiinni muutamassa askeleessa kilometriloikillaan! Olisi ollut oikeastaan todella hauskaa kokeilla, millaista loikkaa tuolla olisi päässyt eteenpäin vaikkapa esteettömällä pellolla, kun jo kapealla metsätiellä kaverin perässä askel tuntui niin pitkältä. 




Kierreltiin metsäteillä ja poikettiin poluillekin, sää suosi ja jonosta löytyi tietenkin laadukasta juttuseuraa. Uudelle kierrokselle olisi voinut lähteä vaikka suorilta tein takaisin pihaan päästyään! Line muuten pitäytyy kummivuonisten tyylikoodissa käyttämällä T-stablen pikalukollisia grippiohjia, sävynä pirteä violetti! PH'ltahan nämä löytyvät sinisinä. 


Tämä oli kyllä kokonaisuudessaan sellainen tamma, jonka olisi voinut vaikka paketoida kotimatkalle mukaan Viivin ja Tertun matkaseuraksi. Kiltti, kaunis, täysipäinen ja rodun mittapuulla iso kuin mikä. Mitäpä siinä enää muuttamaan! Ei siis muuta kuin huippuiso kiitos Viiville hevosen lainasta, ehdottomasti tilaisuuden tullen ottaisin uusiksi!


Mahtuihan siihen iltaan muuten toinenkin uusi ratsututtavuus. Vitsi oli elänyt siitä lähtien kun olin joitakin viikkoja takaperin pudonnut instagramissa Jonnan @Bestfjords-tunnuksen Putoat jos-kisasta siksi, etten ollut koskaan ratsastanut harmaahallakolla tai valkohallakolla vuonohevosella. Nyt voi sitten tämänkin suhteen vetää rastin seinään, kun Linen laitumelle palautettuani Roosa koppasi naapurilaitumesta harmaahallakon vuonohevosruunansa Nesson ja punttasi minut ilman varusteita kyytiin siksi aikaa, että käppäiltiin muutaman kymmenen metriä laitumilta tallin pihaan. Nyt on sitten testattu se harmaahallakkokin! Ja näin aikuisiälläkin on aina välillä hyvä päästä harrastelemaan talutusratsastusta. Nostalginen paluu lapsuuteen! Lisäspeksejä Nessosta löytyy instagram-tileiltä @haavanesko sekä @teamhaavanesko! Minullehan poni oli ennestään vanha tuttu, se kun eleli meidän kanssa samalla tallilla aikanaan usean vuoden. 


Turistikierroshan ei tietenkään voinut rajoittua pelkkään pihapiiriin, joten Jonna kasasi meitä ihan kiitettävän läjän avolava-auton lavalle ja sitten kruisailtiin laitumille kesälomalaisia katsomaan. Ensin käytiin porukalla ihailemassa Herttuaa ja sen vaimona elellyttä Bambi-tammaa. Herttua onneksi viihtyi sylissä pitkään ja hartaasti, että kerkesin teettämään pitkällisen vertailun siitä, olivatko velipojan rapsutuspisteet samoja kuin PH'lla. Suurimmilta osin kyllä! Siitä kyllä yllätyin toden teolla, että Herttuan kaula oli selvästi PH'n pötikkäkaulaa kapeampi. Toimisikohan PH'n kanssa se klassinen niksi, että käärittäisiin kaula elmukelmuun ja pistettäisiin poni saunaan? Saattaisivat mittasuhteet hieman järkiintyä. Sekä Herttua että sen morsiona hengaillut, valehtelematta selkänsä leveyden puolesta lähinnä kävelevää pöytää muistuttava Bambi olivat seurallisia lullukoita, ja myöntää täytyy että varsin mielelläni testaisin kyllä joskus selästä käsin myös näistä kumpaakin! Ainahan saa tunnetusti haaveilla. 

Laidunkierroksella tarkistettiin myös nuorien tammojen lauma, josta olisin heti ollut valmis pakkaamaan erään kaksivuotiaan räpsyripsen kanssani auton lavalle ja siitä suoraa kyytiä traileriin. Mitä, jos PH on yksinäinen ilman omaa simpsakkaa morsianta...? 


Illalla viileän peloton Viivi-poni pääsi possuja pelänneen Nesson terapiaponiksi näyttämään, etteivät kiljuvat siat pihattonaapureina ole yhtään pelottavia. Viivi marssi silmäänsä räpäyttämättä suoraan mekastavan possujengin eteen, nuuhkaisi kerran ja keskittyi sitten hienostuneesti nenuaan nyrpistäen imuroimaan pihaton olkikuivitusta napaansa. Edes pihapiirissä vapaana vaeltanut Nessu-possu ei herättänyt Viivissä minkäänlaisia tuntemuksia. Sen sijaan Yli-Tokon shetlanninponiruuna Puuhikseen rouva olisi ollut valmis tutustumaan aina siihen asti, kunnes herra hieman irvisti rumasti kääpiödeitilleen. Tässä kohtaa Viivi pöhähti loukkaantuneena ja keskittyi jälleen syömään. Vanhaa tuttuaan Nessoa Viivi ei vaivautunut edes haistelemaan, se kun oli ilmeisimmin jo läpeensä nähty juttu. 

Aktiivisen päivän jälkeen uni tuli ongelmitta, ja aamullakaan olo ei ollut niin kuollut kuin olisi voinut olettaa siinä kohtaa kun ryömin kuskaamaan kääpiöitä laitumeen. Olin ilmoittautunut vuonohevosten käyttöratsastusmestaruuteen sattumanvaraisella lainaratsulla ja laskenut sen varaan, että minulle valittaisiin Yli-Tokon puolesta joku käytöstavat omaava kavioeläin. Vielä rataa kävellessäni olin siinä uskossa, että osallistuisin sievällä Oda-nimisellä vuonohevostammalla, jota olin edellisenä iltana nopeasti rapsutellut pihatossa. Pääsin seuraamaan vierestä kuinka Oda suoritti radan kertaalleen ennestään tutun kuskin kanssa, ja käväisin selässäkin sen verran, että jalustimet saatiin sopivaan mittaan. Satulaa riisuessa todettiin kuitenkin, että tamman vatsan alle oli hiertynyt edellisen suorituksen aikana pieni haava, joten uusintakierros täytyi poistaa suunnitelmista. Lyhyellä varoitusajalla uudeksi lainaratsukseni valikoitui Glad Foss eli Valo, ja se olikin valintana kaikin puolin loistoratkaisu!


Valo oli kaikin puolin leppoisa ja ainakin tuona päivänä jopa laiskanpuoleinen tamma, joka jätti kummemmin kyselemättä varsansa muun lauman hoteisiin ja lantusteli töihin. Tämäkin rouva on muuten yksi PH'n monista puolisisaruksista! 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Myös käyttöratsastus aloitettiin ensin tarkastamalla hevosen kunto ja liikkeet, ja sitten satuloimalla ratsu tuomareiden edessä. Alkutarkastus oli onneksi jo kaikin puolin tuttu, sillä useiden katselukertojen lisäksi toimin Roosan ja Nesson suorituksen avustajana. Hevosen siisteydestä saatiin hieman sanomista, sillä hätäratkaisuna pihatosta nykäistyä varahevosta ei oltu juuri ehditty puunaamaan, mutta muuten alkutarkastus sujui oikein mallikkaasti ponin torkkuessa alahuuli pitkänä ja silmät ummessa. 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

On ehkä hieman riskialtis veto nousta vieraan hevosen selkään ensimmäistä kertaa osana kilpailusuoritusta, mutta näin rauhallisessa temmossa kulkevan lajin kanssa kokemus oli oikeastaan todella hauska. Valo oli lauhkea ja miellyttävä ratsu, joka ei kummemmin kyseenalaistanut mitään kuskin pyyntöjä. Ainoa tehtävä, jota emme radan aikana saaneet suoritettua, oli maahan asetetun pelottavan punaisen maton ylitys. Minä kun menin kuvittelemaan, että yksi matolle astuttu jalka riittäisi hyväksyttyyn tehtävään, vaikka virhepisteitä puutteellisesta suorituksesta olisikin odotettavissa. 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Etukäteen jännittämät estehyppelöt poni puksutti täysin kyselemättä, vaikka yksi puomi mukaan otettiinkin. Nollalla virhepisteellä suoritettiin ilahduttavan monta tehtävää, mukaanlukien sekä ylä- että alamäkipysähdykset jotka Viivin kanssa tuottivat ongelmia. Myös vesiesteeseen Valo kahlasi ilman pienintäkään epäröintiä. 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Tämän kuvan taustalla näkyykin meidän ratamme suurin kämmi sen punaisen maton ohella. Laskin korotettujen, epätasaisin välein aseteltujen puomien kanssa sen varaan, että Valo hoitaisi itse jalkansa, ja annoin ponille pitkän ohjan jotta en häiritsisi sen askartelua. Tiedä sitten mitä tapahtui, mutta lävähdimme komeasti nurin kolmen keskimmäisen puomin päälle. Hevonen kuitenkin kömpi vatsalleen mätkähdettyään takaisin ylös ja jatkoi hieman nolona matkaansa, enkä puomien jälkeen kurkkiessani nähnyt suihkuavaa verta tai tuntenut liikkeissä vikaa, joten matka jatkui naama peruslukemilla. 

kuva c Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Leppoisa Valo oli selvästi juurikin tällaisen lajin moniosaaja, jonka kanssa ei tarvinnut huolehtia äkkiliikkeistä tai muista dramaattisuuksista. Ehdottomasti kiipeäisin saman ponin puikkoihin mielelläni uudestaankin, niin kovin se vakuutti uneliaalla olemuksellaan.


Sijoituimme Valon kanssa sijalle 8/18, joka ei olisi muuten nyppinyt lainkaan, mutta jos sille punaiselle matolle oltaisiin saatu aikaiseksi likistää yhden sijaan neljä koipea, olisi sijoitus ollut kertaheitolla 2/18. Hupsis. Ehkä ensi kerralla sääntöjä tulee kuunneltua vähemmän puolella korvalla? Poni toimitti oman osuutensa kyllä ehdottoman hienosti, ja kuskillekin jäi sellainen fiilis, että tätä lajia voisi testata tulevaisuudessakin uudestaan.

Tertun osallistuessa avoimeen käyttöratsastusluokkaan Viivi sai jäädä laitumelle omin nokkineen, ja sekös närkästytti rouvan läpikotaisin!



Aidan takana laiduntava Nesso ei pitkäksi aikaa viihdykkeeksi riittänyt, vaan loukkaantunut pallomuori pisteli hirnuen menemään pitkin laidunlänttiään selvästi hylätyksi tulemisensa johdosta protestoiden.



Kulmakunnan suurimmat sieraimet!





Viivin pingahtelua yhtä lailla kuvaamaan ilmestynyt Nora taisi saada pienoisen riemuhepulin huomatessaan, että Viivi pisti kutsusta juoksuksi yhdessä aidan toisella puolella painelevan ihmisen kanssa. Näin symmetrisen pyöreää lenkkiseuraa ei toki aivan joka päivä saakaan!






Sunnuntai-iltana yhdeksän aikaan tallille kotiutui jokseenkin läpeensä uupunut kasa ihmisiä ja poneja, mutta itse ainakin olisin ehdottoman valmis lähtemään vastaavaan reissuun uudestaan. Viivin kanssa kulkeminen on vaivatonta, ja matkaan tarttui useita upeita uusia ponikavereita ja kokemuksia. Tietysti jotain pitää jättää jos ottaa, joten otin ja unohdin sekä oman kypäräni että Viivin sadeloimen. Eipä ollut onneksi suurensuuri menetys, kun seuraavaan visiittiin on tässä kohtaa aikaa enää puolitoista viikkoa. Nyt on ainakin selvä homma se, että syyskuun ensimmäisenä päivänä alkavalle Yli-Tokon sennuleirille hankkiutuessa lähtökohtaiset infot ovat jo paremmat. Mielessä on heti selkeämpi lista poneja ja asioita, joita mielellään kokeilisi nyt, kun paikka itsessään on hieman tutumpi. Josko sieltä pakkaisi silloin mukaansa sellaisen sopivan tuliaislastin kotimatkalle, sisältäen muutaman söötin ponieläimen sekä Raipe Rapsutuspossun? Leirillä on muuten ilmeisesti vielä tilaakin, joten mukaan vaan, jos joku tätä lukeva sattuu kiinnostumaan!

Loistavasta viikonlopusta kokonaisuudessaan kiitos koko vuonisporukalle sekä tietenkin erityisesti tapahtuman järjestäneelle Yli-Tokon väelle! Koko viikonlopun ajan ainakin allekirjoittanut viihtyi sekä ihmisten että hevosten tilojen puolesta erinomaisesti, ruoka oli hyvää, kaikki lähes naurettavan halpaa sekä seura tietenkin parasta mahdollista. Juteltua tuli usean uuden ihmisen kanssa, ja ilokseni huomasin senkin, että mitä ilmeisimmin maailmassa tosiaankin on ihmisiä, jotka lukevat näitä blogihöpinöitäni! Ensi vuonnahan vuonohevosten mestaruuskilpailut järjestetään Kemiössä juhlavuoden kunniaksi isompina kinkereinä, ja se päivämäärä on toki jo merkattu kalenteriin.

4 kommenttia:

  1. Kiia Kuokka *, instagramissa vain kiiskinen-nimellä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mikähän täysi ajatusvirhe tämäkin on ollut kun muualla lukee ihan oikein, ja kaikkeen vielä copypastennut saman! 😂😂😂

      Poista
  2. Tähän aikaan yöstä en keksi mitään kovin persoonallista tai älykästä kommentoitavaa, mutta heti muistaessani on pakko kirjoittaa: ISO KIITOS! <3

    Kaikki nämä bloggaukset aina luetaan pariinkin kertaan ja tarvittaessa päivän piristykseksi katsellaan kuvat vielä kolmanteenkin otteeseen (huom. myös vuonisosiot, ei vain miniatyyrivaltakunnan tapahtumat), mutta tämä postaus reissutarinoineen, pikku kömmähdyksineen ja Viivin possu- ja pärinätuokioiden siivittämänä oli ihan täyttä timanttia!

    Tästä sun blogista pitäis muutenkin tehdä joku kirja, ei pelkästään lasten poniopus vaan aikuisillekin joku lääkkeetön stressinpoistonäkökulma tms :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei tosiaan ollut ihan 100% Viivin laji hallittuine hillintöineen, joten mokastooria ainakin riitti!

      Ja ehkä mä etenen Viivin raadolliseen elämänkertaan sitten, kun lasten ponikirja on saatu jaloista pois! 😎

      Poista