maanantai 4. syyskuuta 2017

Sennuleirillä Yli-Tokon vuonohevostilalla

Kun kesän leirikausi otti ympärivuorokautista leirivalvojaa ajoittain hieman koville, nurisin tahtovani itsekin leirille rentoutumaan ja ihan vaan viihdytettäväksi. Tietenkin vuonohevosten pariin vielä, mitenkäs muuten. Yli-Tokon vuonohevostilalla  toiveet otettiin tosissaan, ja muutamille kiinnostuneille järjestettiin toiveiden mukaan pienimuotoinen sennuleiri! Saatiin itse huudella etukäteen sopivia päivämääriä, leirin ratsastukset järjestettiin täysin toiveiden pohjalta ja hevostoiveitakin sai ladella juuri niin tarkasti kuin huvitti. Itse vonguin tietenkin jo etukäteen muutamaa aikaisemmin netissä tai käyttökisoissa silmiin pistänyttä hevosta kokeiltavaksi, ja toivoin yleisesti leppoisia ja vankkarakenteisia ratsuja. Syyskuun alkuun tämä osuikin sopivasti, sillä pystyin perustelemaan reissun syntymäpäivälahjana itselleni, tässä kun on enää vajaat kaksi viikkoa siihen, että täytän 23 vuotta. Yksin on tietenkin tylsä lähteä reissuun, joten houkuttelin Mirkun lähtemään seurakseni poneilemaan! Yhteensä leiriläisiä oli viisi. Osasyy reissuun oli tietenkin myös vuonisbingo, olen nimittäin jo hyvän aikaa pyrkinyt siihen, että olisin ratsastanut 20 eri vuonohevosella! Leirille lähtiessä hevosluku oli 15.

Tampereelta Forssaan kruisailtiin bussilla. Pienoinen epätoivo meinasi iskeä loppumatkasta hieman levottomien kanssamatkustajien vuoksi, mutta henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin. Samalle leirille tulossa oleva Ida  oli oikea enkeli ja nappasi meidät kyytiin bussiasemalta, josta jatkettiin sitten autokyydillä viimeiset kymmenisen kilometria. Perillä nakattiin tavarat majoitustilana toimivaan mökkiin, vaihdettiin ratsastuskamppeet päälle ja suunnistettiin oikeastaan heti takaisin tallia kohti katselemaan paikkoja, osoittelemaan turistihenkeen lehmiä ja possuja ja kuuntelemaan päivän tarkempaa suunnitelmaa.


Ensimmäisenä lähdettiin maastolenkille, johon sain itse ratsukseni minulle vieraan 5-vuotiaan Rinsessan. Rauhallisesta, hieman laiskanpuoleisesta tammasta ei olisi kyllä heti nuorta ikää arvannut! Maastoillessa kaikki vuonohevoset käyttivät hackamore-suitsia, jotka ovatkin minulle hieman vieraampi kapistus. On niitä tullut pariin otteeseen kokeiltua joskus, kun Hulda ei voinut suupielen haavan vuoksi käyttää kuolaimia, mutta tästäkin on aikaa jo joitakin vuosia. Myönnän kyllä tykästyneenä näiden helppokäyttöisyyteen!


Lenkillä kuljettiin Rinsessan kanssa jonon viimeisenä, mikä olikin paikkana ihan sopiva sillä tammaa sai silloin tällöin hieman muistutella kulkemaan eteenpäin ettei välimatka kavereihin kasvanut liiaksi. Suosin tosin itse hieman laiskoja ratsuja ylitsevuotavan virtaisien ylitse, joten minua tämä ei kyllä haitannut yhtään! Leveillä metsäteillä ja peltojen väleissä otetuilla laukkapätkilläkin askellaji vaihtui aina ensimmäisestä pyynnöstä, vaikka vauhti ei ihan ollutkaan samaa tasoa kuin edellä menevällä reippaammin pinkoneella Unnalla. Rinsessa ei kuitenkaan hätäillyt yhtään kavereiden etumatkasta, vaan puksutti draamailematta omaa tasaista tahtiaan.


Rinsessa oli oikein kelpo maastopuksutin, vaikka myönnänkin sen jääneen melko lailla "muiden jalkoihin" leirimuistoissani. Oikein mukava nuori poni, mutta ei mitenkään mainittavan mieleenpainuva persoona. Sellaisia ne hyvät, luotettavat maastopuksuttimet tosin herkästi ovatkin, kiltisti jonossa kulkevia ja rauhallisia tasaisia taapertajia. Olisin milloin vain valmis kiipeämään Rinsessan kyytiin uudestaankin, vaikka se ei ehkä lähtemätöntä ensivaikutelmaa tehnytkään. Olen kyllä varma myös siitä, että Rinsessaa en erottaisi suuresta vuonislaumasta enää uudestaan, vaikka kuinka pähkäilisin, se kun oli ulkomuodoltaankin muita leiriratsujani 'tavallisempi'. 


Hetken henkäisemisen ja ruokatauon jälkeen suunnattiin noutamaan illan koulutunnin ratsuja. Itse sain alleni jälleen Valon, jolla ratsastin käyttökisoissa pari viikkoa sitten. Olinkin toivonut Valoa uusintakierrokselle! Ennen töihin lähtöä piti tietenkin hoitaa vielä loppuun vauvan maitobaaritus, ettei muksu nääntyisi äidin ollessa töissä. Valo olikin yksi ensimmäisiä Yli-Tokon ruunihallakoita vuoniksia jonka opin erottamaan laumasta sen vaalean otsatukan ja lyhyen hännän vuoksi. Tamma viehätti jo käyttökisoissa olemalla kaikin puolin leppoisa ja lauhkea niin hoitaa ja ratsastaakin, ja sama mielikuva pysyi kyllä yhä yllä tämänkin ratsastuskerran jälkeen. Valon käyttämä joustorunkoinen satula oli muuten sekin aivan ihana! Olen uhonnut jo pariin otteeseen aikaisemminkin, että voisin viedä sen mukanani kotiin. 

Koulutunnilla käytiin kentällä läpi taivutteluita ja temponvaihteluita kaikissa askellajeissa, ja vaikka oma taitotaso ei riittänytkään siihen että Valo olisi kulkenut mainittavan komeasti, totteli tamma hieman pölömpääkin kuskia kauniisti ja oli oikein miellyttävä ratsastaa. Hyvän aikaa vei, että asettamiseen löytyivät edes etäisesti oikeat otteet, mutta kokonaisuudessaan pidin kyllä Valosta kovasti tässäkin touhussa. Lunan pieneen pomppulaukkaan tottuneelle Valon reippaampi meno oli melkoinen ero, ja laukkatehtävissä tulikin vähän väliä jäätyä liiaksi jalustimen varaan. Pitäisi selvästi petrata sitä erilaisissakin liikkeissä mukana istumista. 








Koulutunti meni kokonaisuudessaan ihan mukavasti, kun alla oli kuitenkin vieraampi hevonen. Kokeehan sitä tietenkin itse ratsastaneensa monta kertaa paremminkin, mutta helppohan se on sillä tutuimmalla luottopuksulla fiilistellä onnistuneensa. Myös Valon ottaisin kyselemättä uudestaankin ilman mitään vastaväitteitä, se kun on ainakin oman vähäisen kokemukseni pohjalta oikein mukava hevonen. Tässä pitää tietenkin muistaa, että kun isä on ihana Possu on varsassakin automaattisesti vähintään 50% hyvää. Tähän väliin kuuluisi puhelimen aurinkolasipäinen hymiö, jos se mokoma toimisi blogissa.

Iltapalan ja yleisen iltajuoruilun ohessa leiriläiset saivat esittää hevostoiveita seuraavan aamun estetunnille, ja minä pitäydyin ehdottomasti jo aiemmassa visiossa, ja toivoin esteille todelliseksi luottokuljettimeksi kuvailtua Manua. Manu oltiinkin ikään kuin varattu minulle etukäteen hyppyjä varten, kun olin varoitellut osaavani olla todella nössö hyppääjä erityisesti vieraan ponin kyydissä. Taustalla on muutama ilmalentoon päättynyt kielto ja puhdas nyhveröluonne, joiden vuoksi erityisesti rajusti kieltelevät ratsut ovat minulle melkoinen mörkö.

Ei sitten kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaan yön aikana käyneen karkausepisodin vuoksi Manu oli loukannut itsensä niin, ettei sitä olisi ollut reilua pistää kunnolla töihin. Ensin vaihtoehtoiseksi esteratsuksi meinattiin Odaa, mutta sitten viime hetkellä tehtiin vielä liukuva vaihto Tuikkivaan. 


Näin paljon Tuikkua kiinnosti lähteä töihin. Kyllä se sieltä sitten lahjonnan, kiristyksen ja lopulta pakottamisen keinoin huokaisten kömpi ylös, vaikka olisi selvästi mielummin jatkanut aamupäiväunosia varsansa kanssa. Onhan se nyt raskasta pienen hevosen elämä.


Tuikkiva napotti hoidon ja varustamisen ajan paikoillaan alahuuli lerpallaan ja silmät ummessa. Muutamaa kuvaa varten silmäluomia raotettiin hetki, mutta muuten tamma hyödynsi torkkumahdollisuuden täysin. Hieman kyllä huvitti harjailla isompien ponien jälkeen tuollaista polvenkorkuista minimallia, mutta sentään Tuikku oli silakkavaihtoehdon sijaan korkeuteensa nähden leveäselkäinen. 

Itse ratsastettavuuden puolelta Tuikku olikin sitten leirillä kokeilemistani hevosista ainoa, jonka suhteen loppuarvosanani jäi ehkä enemmän negatiivisen kuin positiivisen puolella. Oman hommansa poni kyllä ehdottomasti hoiti kunnialla, sillä se ei kertaakaan harkinnut esimerkiksi sitä jännäämääni kieltämistä tai tarjonnut muitakaan tyhmäilyitä. Askellajit nousivat aina pyynnöstä ja silloin kun edessä oli pitkä suora laukkalähestyminen poni hyppäsikin kivasti, eli mitään pahaa Tuikkiva ei siis missään nimessä tehnyt. Ponin ohjattavuus vain oli minulle aivan täyttä hepreaa, ja oikeaan ilmansuuntaan hankkiutuminen tuntuikin ajoittain lähes mahdottomalta ponin oikoessa kaarteissa sisälle sellaisella intohimolla, että esteisiin osuttiin lähinnä hyvällä tuurilla. Onneksi korkeus pidettiin todella maltillisena, sillä päädyin useampaan otteeseen junttaamaan ponin esteelle ravissa (tai sarjan tapauksessa jopa käynnissä) ettei se pääsisi ujeltamaan omille teilleen kaarteissa. Tuikku olisi varmaankin ollut ihan hauska peli mikäli tarkoitus olisi ollut baanattaa menemään pitkää suoraa ja hypellä siinä eteen osuvia esteitä, mutta ratin käyttö meiltä jäi kyllä parivaljakkona täydeksi mysteeriksi. Tulipahan tämäkin kokeiltua!





Tässä kohtaa epätoivo on jo niin korkealla, että koko keissi naurattaa kun hengissä on selvitty. Vierellä Kiia Pompulalla sekä Sari Valolla. Taitaa siellä reunassa vilahtaa myös omaa rataansa suorittavan Mirkun ratsun Hildurin häntä!

Seuraavaksi ruuan jälkeen oli vuorossa peltoilumaasto, jonne minulle oltiin jaettu se poni, jota olinkin eniten toivonut ja mankunut etukäteen. Liaa oltiin moneen otteeseen kuvailtu juuri makuuni sopivaksi tasaiseksi tallukaksi, ja sen Lunamainen ulkomuoto pienine pörröisine otsaharjoineen tietenkin hurmasi jo valokuvien välityksellä. Olin alun perin toivonut Liaa lainaratsukseni myös käyttöratsastuskisoihin, mutta noihin aikoihin tamma ei vielä ollut aivan iskussa myöhäisen varsomisensa jäljiltä. Ja tätä ei muuten odotettukaan turhaan!


Pikkuinen Svaneprins jäi varsin närkästyneenä hirnumaan äitinsä perään Lian lähtiessä töihin. Se kekkuli osasi myös livahtaa aidoista äitinsä perään varsin lahjakkaasti silloin kun sattui haluamaan.


Lia oli ehdottomasti odottamisen arvoinen, ja kaikin puolin sellainen kuin olin odottanutkin! Pyöreä, laiskanpulskea valkohallakko oli rauhallinen ja pitkäpinnainen hoidettava, ja tallusteli maastossa tyytyväisenä vähääkään välittämättä mistään ympäröivästä. Tällaisia sitä ottaisi itselleenkin vaikka viisi kappaletta. Myös liikkeet olivat istuttavuudeltaan nojatuolitasoa!

Pellolla saatiin sekä ratsastella itsenäisesti askellajeja läpi että baanattaa porukalla hieman pidempää laukkapätkää. Lian kanssa keskityttiin ihan vain hölkkäilemään hieman ympyröitä että pääsin kokeilemaan tamman harjoitusravia ja pingottiin mukana laukkapätkillä. Kavereiden toimiessa kirittäjinä Lia pötki tyytyväisenä menemään muiden mukana, vaikkei ollutkaan hulluna kirimässä joukon johtoon vaan viihtyi selvästi kavereiden vetoavun varassa. 





Välissä pitää tietenkin ottaa korvakuvaa instastoryyn!



Mirkun ratsuna toiminut Ruusunen oli reippaampana aika käytännöllinen innostin myös Lialle.



Kaikki leiriläiset laukkabaanalla. Mirkku ja Ruusunen, minä ja Lia, Kiia ja Unna, Ida ja Oda sekä Sari ja Lempi.


Tähän palleroon ihastuin kyllä täysin, ja jo kotimatkalla pistinkin varausta menemään että Lia pitäisi ihan ehdottomasti saada vielä viimeisenä leiripäivänä uudelle kierrokselle. 


Peltoreissun jälkeen tietenkin ensin syötiin (kuten joka välissä kuuluu tehdä) ja sitten suunnattiin auton lavalla keikkuen laitumille varsoja katsomaan. Kävin jälleen lääppimässä 2-vuotiasta Olivia Fossia (kutsumanimeksi päätin tällä reissulla vähemmän fantsusti Olppa) jonka olen enemmän ja vähemmän salaa ristinyt PH'n tulevaksi morsioksi. Ostan sen heti, kun lottovoitto tipahtaa syliin. Söpö kuin pieni nappi ja lisäksi vielä sopivan seurallinen. Tässä tummassa tukassakin on sitä jotain. Ihana!

Päivän viimeisenä ratsastuksena suunnattiin hevoskyydillä kodalle syömään. Itse kapusin menomatkalle ilman satulaa Manun selkään, ja tykästyin kovasti ruunan leppoisaan luonteeseen ja leveään selkään. Kun ennestään tietää, millaiseen raviin Manu osaavan kuskin kanssa kykenee, osaa ihan uudella tavalla arvostaa sitä millaiseen hiipivään possuhölkkään se kyselemättä alistui kun kyydissä keikkui vähemmän tasokas ratsastaja. 



Osa porukkaa kulki jonon ensimmäisenä menopelinään punahallakko Neito.


Ja perää pitivät Mirkku ja kunnioitettavan kokoinen Jenkka-ardenner sekä Ida ja 5-vuotias ruuna Konna.

Kodalla syötiin kaikessa rauhassa ja käytiin kodan viereisellä laitumella tervehtimässä Herttuaa ja Bambia, jotka eivät kyllä olleet tippaakaan seurallisella tuulella tällä kertaa, kun muut hevoset jotka seisoivat puomilla lepotauolla olisivat olleet paljon kiinnostavampia. Kotiin päin lähtiessä suoritettiin hevosten vaihto että kaikki halukkaat pääsivät kokeilemaan myös erilaista kyytiä, joten Manu siirtyi eteenpäin Mirkulla ja itse kapusin kotimatkaksi Konnan kyytiin. Tässä kohtaa juhlistettiin muuten vuonisbingon välietapin saavutusta, Konnan ollessa kahdeskymmenes vuonohevonen jolla olen koskaan ratsastanut! Nyt tavoite on tietenkin nostettu ja kolmeenkymmeneen. 


Vaikka Konnan kapeampi selkä olikin Manun jälkeen hieman tasapainoilua vaativa kokemus, pidin tästäkin ruunapojasta hirmuisesta. Konnassa oli jotain vahvasti samanlaista kuin PH'ssa, joten olo oli kaikin puolin kodikas. Tämäkin 5-vuotias kulki kyselemättä liikenteessä eikä ottanut turhia hätkyjä mistään. PH'n sopisi ottaa ikätoveristaan mallia, se kun osaa ajoittain säikkyä maastossa esimerkiksi omia pierujaan ja kavereidensa pärskähdyksiä. 

 

Pojat vakuuttivat niin hyvin, että sunnuntaiaamun ilman satulaa-tunnille listasinkin hevostoiveikseni Lian ohella Manun ja Konnan. Ratsuruletista napsahti Manu, ja se olikin jälkeen päin katsottuna nappivalinta! Etukäteen toki hieman pohdin, että mitähän siitä tulisi, kun kyseenalainen tasapainoni yrittäisi selviytyä Manun pomppuravissa ja komeassa laukassa. Siitä ei kuitenkaan lopulta tarvinnut huolehtia lainkaan, sillä Manu oli rajattoman pitkäpinnainen tätikuljetin kun tilanne sitä vaati. Heti selkäännoususta saakka poni tuntui toteavan, että tämän törpön kanssa ei siedä pompottaa yhtäkään ylimääräistä milliä, ja koko tunti hiihdeltiinkin aivan äärettömän tasaisesti kaikissa askellajeissa. Laiskaksi Manua taas ei voinut missään nimessä haukkua, sillä anteeksiantavan tasaisesta sipsutuksestaan huolimatta se siirtyi raviin ja laukkaan joka kerralla ensimmäisestä pyynnöstä. Ihan uskomatonta, miten hevonenkin osaa olla noin maltillinen asiakaspalvelupersoona! Tämä olikin Lian peltorallien ohella ehdoton suosikkiratsastukseni koko leirin ajalta. 








Jos tästä jotakin negatiivista pitäisi keksiä, niin se, että Manun oltua näin tuhottoman kiltti pyhimys koko tunnin ajan harmitti entisestään se, että estetunti Manun kyydissä oli jäänyt väliin. Täytyy varmaan lähteä leireilemään ensi vuonna uudestaan, josko silloin onnistaisi. Onhan se hyvä olla perustelu valmiina! 

Viimeiselle ratsastukselle lähdettiin vielä maastoon mukavan aurinkoisella säällä, ja sinne toivoin tietenkin ratsukseni Liaa. Jos tamma olikin lauantaina ollut äärettömän kiva, oli se oikeastaan sunnuntaina vielä mukavampi! Edellisen päivän rallitus oli tainnut hieman aukoa paikkoja, sillä sunnuntaina Lia oli jo kättelyssä hieman reippaampi, ja puksutti tyytyväisenä heti jonon toisena Jonnan ja Pompulan perässä. 






 Tällaisia peltomaisemia meillekin, kiitos! Täällä päin ratsastuskelpoisia peltoja ei oikein löydy, joten edellisistä peltoralleista onkin pyöreästi vuosikymmen. 
Tällä reissulla päästiin ottamaan vielä reilusti reippaampia laukkapätkiä, ja tällä kertaa Liakin innostui pistämään tosissaan töppöstä toisen eteen. Pysyttiin kevyesti reippaampien matkassa, ja fiilis oli oikeastaan jopa sellainen että tällä kertaa tamma olisi voinut vaikka vähän skabata muiden kanssa. Aivan loistava otus, ja vitsi mitkä hyvän mielen baanatukset viimeisellä ratsastuskerralla!


Lopullinen hevosten top3-listaus leirin jäljiltä olisi varmaankin seuraava:
1 Lia
2 Manu
3 Konna/Valo
Viimeisestä on paha tehdä varmaa valintaa, kun Konnalla kipittelin vain maastossa ilman satulaa. Molemmista kyllä tykkäsin kovasti! Ja Lia kiipeili kyllä ihan kelvolliselle sijalle kokonaisvaltaisella suosikkilistallani, se kun oli hurmaava hieman rauhoitettu ja järeytetty versio Lunasta. 


Raipe Rapsutuspossuakin piti tietysti käydä rapsuttamassa! Vuonisporukan yhteinen kummipossu on yhä edelleen paras possu. 

Leiri kokonaisuutenaan oli äärettömän mukava kokemus, ja uudelleen lähtisin milloin tahansa! Laajasta hevosvalikoimasta sai todella vapaasti valita ja esittää toivomuksia oman makunsa mukaan, ja tällaisellekin nössölle löytyi pitkä rivi luotettavan oloisia puksuttimia joiden kanssa ei turhia hirvittänyt. Itsevarmuus maastoilijana ainakin nousi jälleen muutaman pykälän, se kun on ajoittain ollut hieman hukassa. Kiitos siis älyttömän paljon Yli-Tokon vuonohevostilan väelle loistavasta viikonlopusta (ja todella aktiivisesta ruokahuollosta) sekä tietenkin muille leiriläisille seurasta. Spesiaalikiitokset Jonnalle joka kuvasi kaikki tässäkin merkinnässä näkyvät kunnolliset kuvat!

Kotimatka oli luonnollisesti rankan viikonlopun jälkeen pitkä ja tuskainen, siinäkin määrin että viimeiset 100 metriä kuljin selälläni maaten auton lavalla kun istuminen oli liikaa vaadittu. Kotona odottikin sitten kotiinpaluun tehnyt Häntä, joka todisti jälleen kerran olevansa tallikissaksi turhan karkailevaa sorttia. Mitäs tuohon nyt sanoisi, muuta kuin että lellikkikatti selvästi viihtyy kotonaan. 


Viikonlopun aikana myös tallin hevosasukkaiden suhteen tapahtui muutoksia, kun tallin vuonohevoslaumaan liittyi PH'n saman ikäinen siskopuoli My Ljos Nenna. Saapa nähdä, näkyykö tätä naamaa blogissa jatkossa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti