lauantai 11. marraskuuta 2017

Viivi-poni voitko hyvin?

Voi se! Mutta mieleni tekee omistaa Viiville välillä ihan oma kuulumispostaus. 


Ainakin tutummat ihmiset ovatkin tienneet ennestään jo sen, että Viivin kesä ja alkusyksy eivät ole menneet suunnitelmien kannalta ihan putkeen. Nyt ollaan kuitenkin jääräpäisesti lähdetty uuteen nousuun, jotta muori saataisiin taas teräskuntoon. Enhän tietenkään halua, että ikä pääsee tekemään Viiville sen kaikkein klassisimman kepposen, jossa vanha hevonen lopulta hapertuu kasaan siksi, että se on turhan päiten jätetty eläkkeelle ihan vain olemaan ja seisomaan. Vanha lohikäärmemuori liikkuu siis jälleen ahkerasti, sekä tietenkin mahdollisimman monipuolisesti!


Olen ensinnäkin äärettömän tyytyväinen siihen, että Viivi asuu tällä hetkellä pihaton sijaan tallipaikalla. Viime vuonna pahimpien sadekelien aikaan kun tuppasi käymään niin, että kuuron yllättäessä tuuhea karvapallo kastui karvan tyviä myöten, eikä turkista sitten saanut järkevässä ajassa kuivaksi yksikään loimi. Lopputuloksena selässä oli jopa muutama kosteuden aiheuttama rupi. Kaiken aikaa ei viitsinyt pihattoon varmuuden vuoksi pukeakaan, ettei häiritsisi talvikarvan kasvatusta pihatossa vietettyä talvea varten. Olen myös skeptinen jättämään piehtaroimista rakastavan ponin koko yöksi ulos ulkoloimessa, jossa on melkoinen määrä remmejä joihin sotkeutua ja joka ei jumitilanteessa ratkea yhtä näppärästi kuin fleece. Nyt Viivi onkin hyvässä, kiiltävässä karvassa, ja uskallan tarpeen vaatiessa iskeä sille aina takkia niskaan ulos. 


Myös terveystilanne on tällä hetkellä suhteellisen valoisa! Vanhat jalat eivät toki enää nuorru, mutta juuri nyt ne eivät myöskään oireile. Linimenttiä toki kuluu, ja hoitajat kehittyvät päivä päivältä näppärämmiksi pintelöimään, mutta ainakaan hommaa ei jätetä pelkän toivomisen varaan. Mahakin on ollut pääasiassa tasaisen toimiva, mutta nyt Viivin vihaama piimäkuuri odottaa silti lähitulevaisuudessa. Viime päivät Viivi on taas pitkästä aikaa hieman ripuloinut, mitä en toisaalta ihmettele lainkaan. Mummeli kun päätti aiheuttaa minulle jonkin aikaa takaperin lähes sydänpysähdyksen lipeämällä yöllä ulos karsinastaan, ja pistämällä poskeensa kaikkien tallin pitkäkoipisten honkkelihevosten aamukaurat. Nähtävästi tämä teräsmahainen mummoponi on vain malliesimerkki siitä, että paha ei kuole tappamallakaan. 


Viivi on nyt joitakin kuukausia tarhannut kääpiölauman sijaan 6-vuotiaan Siideri-puoliveritamman kanssa. Syynä ihan yksinkertaisesti se, että Siideri olisi muuten jäänyt yksin vaille seuraa, ja Viivi taas tulee kelvollisesti toimeen lähes kenen tahansa kanssa. Parivaljakko yli 70cm korkeuseronsa kanssa on hieman huvittavaa katseltavaa samalla heinärenkaalla seistessään, mutta Viivi ainakin nauttii päästessään osingoille hoikan pitkäkoiven heinäannoksista. 


Pohjattomasta ruokahalusta päästäänkin sen arkkiviholliseen, eli liikuntaan! Varsin lomailupainotteisen kesän jäljiltä Viivin kunto on kohonnut mukavasti, ja poni liikkuukin nyt pääasiassa 5-6 päivää viikossa, mikä on minun makuuni oikein kelvollinen määrä. Joinakin päivinä liikutus on toki ihan vain hieman käppäilyä ja tempputreeniä, mutta parempi sekin kuin pelkkä heinärenkaalla meditoiminen.


Kärryhommia Viivi on tehnyt tasaisesti, vaikka myönnänkin ihan suoraan sen että tavoitteellista ajamista olemme tainneet harrastaa viimeksi elokuussa. Kärryillä kuitenkin puksutellaan maastossa ja kentällä pariin otteeseen viikossa, ja ponin piristykseksi tehdään ajoittain esimerkiksi tarkkuusajoon vivahtavia tehtäviä. Viivi on toiminut luotettavana ajokkina myös nuoremmille kuskeille, ja tarjonnut viihdykettä vetämällä kärrynsä perässä halukkaita pulkkailijoita. Tämä toki silloin, kun vielä oli lunta... Ajeltu ollaan reteästi myös citymaisemissa, kun uskollinen mummomopedi on kuljettanut minua autoteiden laitoja pitkin Pokémon Go-raideihin Terälahden suureen ja kuhisevaan keskustaan. Koulukyytiläiset ovat ainakin saaneet hihitellä ohi ajellessaan, kun Viivi on köpötellyt menemään autojen seassa turvasta hännänpäähän heijastimiin käärittynä.


Ohjasajoa ollaan myös harrasteltu sekä minun että ahkerien junioreiden puolesta. Silloin kun itse saan aikaiseksi oikeasti vaatiakin jotain, ollaan ohjasajaen päästy ajoittain työstämään ihan oikeasti esimerkiksi hieman väistöjä sekä erilaisia puomijumppatehtäviä. Viivi on kuitenkin myös loistava peli opettamaan uusia ohjastajia ohjasajon pariin, ja pienet Viivivuorolaiset ovatkin esimerkiksi innostuneet pitämään ponin kanssa toisilleen vuorotellen ohjasajotuntia erilaisten pysähdystehtävien muodossa. 


Viivin liikutusta kaikkein eniten on monipuolistanut se, että sen tiimiin kuuluu tätä nykyä entistäkin vakituisempana ja ahkerampana osapuolena 9-vuotias Varpu. Varpu on päässyt opettelemaan Viivin kanssa paljon ajo- ja ohjasajohommia ja kehittynytkin niissä jo oikein näppäräksi, ja Varpun mukana Viivi on päässyt myös lenkkeilemään maastossa maasta käsin vielä useammin, kuin itse ehdin sitä lenkittää. Varsinaisen liikunnan sijaan Viivi tosin ottaa nämä kävelyt mahdollisuutena imeä kitusiinsa kaiken syötävän nuhjuuntuneesta ojanpohjaruohosta aina sammalmättäisiin saakka, mutta oikoopahan koipiaan. 


Suurin läpimurto mummoponin liikutuksessa on nyt kuitenkin tapahtunut ratsastusrintamalla! Hiljan käytyä Halloweenkisoissa urheana stunttiratsastajana kokeilemassa, mitä villin lännen viimeinen rodeoratsu tätä nykyä sanoo selässä keikkumisesta, on Varpukin sisuuntunut Viivin kyytiin. Ja huippumenestyksellä! Tauko on selvästi tehnyt poikaa, ja aikaisemmin ratsastushommiin hieman närääntynyt Viivi on nyt toiminut maastoratsun virassaan kuin oikea enkeli. Viivihän on aina maastoillut ja hypännyt ratsastajan kanssa mielellään, mutta kouluvääntö on nostanut ponin ketutuskäyrät hetkessä huippulukemiin, ja sitten on nähty jos jonkinmoista kekkuliliikettä jotta työt loppuisivat. 


 Varpu on maastoillut Viivin kanssa nyt kolmeen otteeseen, ja jokainen reissu tuntuu menevän vain entistä paremmin. Mummeli on talsinut menemään korvat hörössä vähääkään kiukkuamatta, ja ollut silmin nähden pirteä ja reipas menopeli. Varustuksena ollaan jokaisella lenkillä käytetty ohjasajovyöllä kiinnitettyä satulahuopaa kuskin tasapainoilun helpotukseksi sekä Viivin ajosuitsia, sillä olen liian laiska vaihtelemaan sen parempia kuolaimia ajosuitsista ratsusuitsiin. Eipä sillä kyllä juuri väliä ole, kun ajan nykyään ainakin 90% ponin ajo- ja ohjasajokerroista pelkällä riimulla. 


Ensimmäisellä lenkillä pysyin varmuuden vuoksi taluttajan roolissa riimunnarun päässä, ja käppäilimme lenkin tallin tieltä risteävälle kääntöpaikalle ja takaisin. Otettiin kokeeksi myös yksi lyhyt ravipätkä, jonka senkin Viivi suoritti ilman mitään ylimääräisiä zoomailuja. 


Toisella lenkillä käytiin tallillamme asuvat yksärishettiksen Elviksen seurassa, ja Viivi ja Varpu testailivat ensimmäistä kertaa ilman talutusta ratsastusta ilman minkäänlaista ongelmaa. Tallin tien lisäksi poikettiin tieltä poikkeavalle metsäpolulle, jossa ratsukko kiipeili ja mutkitteli yhtä lailla ilman minkäänlaisia erimielisyyksiä. Tämä reissu käytiin kokonaan käynnissä, sillä tarkoituksena oli käydä kiipeilyttämässä itsensä salaa muiden rehuja täyteen rohmunneen ponin pötsiin hieman liikettä. Suunnitelma muuten toimi, ja kävely piristi mummelin turvotelleen mahan täysin paraatikuntoon! Varpu pääsi samalla harjoittelemaan hevosen mahaäänen kuuntelua, ja Viivin mahan pulputuksessa olikin melkoinen ero ennen ja jälkeen kävelylenkkiä. 


Kolmannella lenkillä käytiin niin sysipimeässä, että eteenpäin näki vain muutaman metrin puhelimen valossa. Varpu ja Viivi kuitenkin käppäilivät ja ravailivat lenkillä useat pätkät hyvällä menestyksellä, ja vielä täysin ilman taluttajaa! Tällä lenkillä nappasin itseni varmuuden vuoksi kiinni mummoponin kuolaimeen vain hädin tuskin 20 metrin ajaksi, kun kokeiltiin ensimmäistä kertaa laukkaamista! Ei mitään ongelmaa siinäkään, vaan mummeli suorastaan innostui päästessään puksuttamaan lyhyen laukkapätkän pelkän tallustelun päätteeksi. Nyt pyrinkin siihen, että muun liikunnan ohella Viivillä olisi viikossa 1-2 ratsastuspäivää. Ratsain kun päästään monille sellaisille poluille, mihin ei ole kärryjen kanssa asiaa, eli maailma laajenee taas hieman.


Sitten ovat tietenkin ne vähemmän urheilulliset työtehtävät. Viivi on toiminut useaan otteeseen ponikerholaisten koekaniinina, ja sen kanssa on harjoiteltu esimerkiksi loimittamista ja suitsimista. Samalla mummeli on päässyt esittelemään tempputaitojaan, jotka ovat nekin jälleen karttuneet hieman! Tätä nykyä Viivi osaa esimerkiksi nostaa etukavionsa eteen sanoakseen käsipäivää, kun sen etujalan vuohista koskettaa sormenpäillään ja sanoo "Terve" tai "Päivää". Seuraavaksi haaveissa olisi kehittää Viivin vakio kumarrustemppu sellaiseen pisteeseen, että sitä voisi käyttää osana ratsastajan selkäännousua. Nähtäväksi jää, päästäänkö todellisuudessa koskaan näin pitkälle. Yrityksen puutteesta ei ainakaan ole kiinni!

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että Viivillä menee nyt ihan mukavasti. Ja sehän on positiivinen yllätys näin hevosihmisen normaaliin elämään nähden! PH'sta en taas sano sanaakaan, se kun pyörii Viivinkin puolesta loputtomassa syysflunssan spiraalissa. 

1 kommentti:

  1. Tämä blogi jäi tässä keskitalvella multa hetkeksi ihan johonkin sokeaan pisteeseen. Olipa ihana lukea perusteellinen postaus Viivin kuulumisista! Kaikkea hyvää myös kevääseen <3

    VastaaPoista